”Ainoa, jolla Suomen tasavallassa on kuninkaallinen oikeus olla tunnettu jo pelkältä ristimänimeltään.”
Sopisiko em. luonnehdinta kehenkään 2000-luvun kanneltajaan? Ehkä ei, mutta 1900-luvun alun Suomessa oli Pasi, josta on lukemattomia lehtijuttuja ja tarinoita.
Pasi (Basilius) Jääskeläinen syntyi 30.5.1869 Haapavedellä. Lukkarin vallaton vekara pantiin kesyttymään Oulun lyseoon, mutta koulunpenkki maistui puulta. Oma ala oli hakusalla. Pasi ennätti olla maatöissä, merimiehenä, tukkilaisena, sähköteknikkona ja saarnamiehenä. Hän suoritti Oulussa lukkari- ja urkuritutkinnon ja toimi Haapavedellä vt. lukkarina, mutta vilkasluonteisena kyllästyi edelläveisaamiseen ja rupesi näyttelijäksi. Viitisen vuotta hän kiersi maata teatterilaisena: Kansanteatterissa, Ida Aalbergin kiertueessa ja Uudessa Teatterissa. Sekään ei lyönyt leiville, joten Pasi aloitti lauluopinnot Helsingissä Abraham Ojanperän johdolla. Hän rupesi laulelemaan frakki päällä kansanlauluja, mm. 1899 säveltäjäpianisti Emil Kaupelinin (Kaupin) pianon säestyksellä.
”Tehdäkseen esityksensä vielä kansallisemmiksi” hän keksi säestää niitä kanteleella. Ura urkeni. Kansanlauluja oli aiemmin kuultu mm. kuorosovituksina, mutta Pasi Jääskeläinen lauloi itse kokoamiaan kansanlauluja hyödyntäen näyttelijänkeinojaan ja hurttia huumoriaan. Hän loihti äänellään, ilmeillään ja eleillään väriä niin hullunkurisiin rallatuksiin kuin surullisiin laulelmiin. Kuulijat olivat ”mimiikistä, muljauksista ja silmäniskuista” ihmeissään ja ihastuksissaan. Ennennäkemätöntä oli myös laulajan olemus. Vahtimestarit eivät alkuun tahtoneet laskea rehevää, sarkapukuun ja kikkanokkaisiin pieksuihin sonnustautunutta Pasia sisään omiin konsertteihinsa. Maine kiiri miehen edellä ja salit olivat täynnä niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.
Pasi oli maamme ahkerimmin esiintyneitä artisteja. Hän kävi kanteleineen laulumatkoilla myös Amerikassa (1902, 1907), Kööpenhaminassa (1909) ja Lontoossa. Ohjelmistossa oli enimmäkseen suomalaisia kansanlauluja ja mm. murrejuttuja. Kritiikki oli pääosin myönteistä, tosin välillä varoiteltiin ”hollitupavirityksestä” ja toivottiin ohjelmiston uusimista. Pasi levytti kymmeniä kappaleita 1904–1911, kirjoitti laulunäytelmiä ja oli monin tavoin toimelias mies myös kotiseudullaan.
Julkkiksen riemuja ja riesoja
Mainio todistus yleisömenestyksestä oli se, että jo vuoteen 1905 mennessä Pasi Jääskeläistä kutsuttiin laajalti pelkäksi Pasiksi. Iisalmen lehdissä iloittiin, kun ”kauwan kaiwattu Pasi” oli tulossa kaupunkiin kanneltaan kaijuttamaan. Pasista piirreltiin lehtiin lempeitä karikatyyreja, kuten oheinen Tampereella 1904 ”taltioitu” kuva. Rahvas rallatteli Pasin viisuja pitkin Suomea, ne soivat gramofonilta Raja-Karjalan korpikyliä myöten.
Keväällä 1910 Jokamiehen viikkolehti järjesti lukijaäänestyksen Suomen merkittävimmästä miehestä. Kärkikolmikossa komeili Pasi. Samana vuonna Suomen Urheilulehti kyseli tunnetuilta, toimituksen mielestä ”auttamattoman lihawilta” kansalaisilta heidän omaa mielipidettään lihavuudesta. Pasi pohti, ettei kysely enää häntä (vain 128 kg) koske, mutta vastaili toimituksen mieliksi. Elopainon ollessa 145 kiloa Pasi oli saanut tuhansia neuvoja. ”En noudattanut niistä yhtään ja jäin siten henkiin.” Kun tytöt pitivät Pasia liian pyylevänä, hän päätti laihtua ”ainakin sen verran, että akan saan”, alkoi hiihtää ja uida. Paino tippui 125 kiloon, mutta ”toppasi” siihen. Onneksi seudulle sattui eräs nuori hierojatar, joka ”ammatistaan innostuneena” suostui Pasin ehdotukseen hoitaa lihavuutta hieromalla, ja ”ykskaks” Pasi oli naimisissa.
Pasin ystäväpiiriin kuulunut säveltäjä Oskar Merikanto kertoi 1919:
”Ei liene sitä maankolkkaa Suomessa, jossa ei Pasia tunnettaisi. Kun Pasi eräänä kesänä vieraili allekirjoittaneen huvilassa Vilppulassa, levisi tieto hänen siellä olostaan kuin kulovalkea ympäri pitäjän ja seuraavana sunnuntaina oli huvilan ympäristö täynnänsä kutsumattomia vieraita, monet peninkulmienkin päästä. Eihän siinä auttanut muu kuin Pasin täytyi asettua pihamaalle laulamaan ja soittamaan.”
Kanteleen elvyttäjä ja kehittäjä
1900-luvun alun lehdissä Pasi Jääskeläistä kiiteltiin pianon vaihtamisesta kanteleeseen – se antoi kansanlauluille ”oikean alkuperäisen leiman”. Suosikkilaulaja esiteltiin komeasti kuvien kera Uudessa Kuvalehdessä (1/1902): Pasi oli käyttänyt kanteletta tuolloin ”vasta toista vuotta” ja lupasi tehdä kanteleen ”uudelleen tunnetuksi kansamme keskuudessa”. Kerrotaan, että Pasi käytti aluksi säestyssoittimena 5-kielistä kannelta, johon hän oli ”tutustunut vain Haapavedellä”. Isällä, kanttori August Jääskeläisellä oli ollut 10-kielinen kantele.
Se, miten ja milloin iso kantele tuli Pasi Jääskeläisen kuvioihin ja Haapavedelle, on kiinnostava kysymys(merkki). Pasi on sanonut kuulleensa kanteleesta ”kilauksen sieltä, toisen täältä”. L. Niemelä Haapavedeltä (Kaltio 5/1956) kirjoittaa Pasin kiintyneen kanteleeseen 1800-luvun lopulla: ”Hänen kotonaan on kantele aina ollut käytännössä. Pienten kotitekoisten ohella oli yksi, joka lähenteli neljää oktaavia. Siinä oli rautatapitkin. Tekijää en tiennyt.” Hjalmar Räisänen, Kreeta Haapasalon tyttären poika kertoo Pasin löytäneen ison kanteleen konserttimatkallaan Raahessa. Pasi vieraili siellä Räisäsen luona, kuuli hänen soittavan ja kulki sitten Räisäsen opissa. Pasi soitti kuitenkin kanteleen pitkältä sivulta, joten vaikutteita lienee tullut myös muualta. ”Kanteleen soiton alkeita” -kirjassaan (1903) Pasi mainitsee Akilles Ockenströmin kanteleoppaan (1898). 1800-luvun lopulla laajalti konsertoinut Akilles (kuten jo isänsä Alexander) oli soittanut kannelta pitkältä sivulta.
Erkki Ala-Könnin mukaan Pasin ensimmäiset isot kanteleet oli valmistettu Keski-Suomessa. Keväällä 1901 sanomalehdissä kerrottiin Pasin käyttävän ”vanhaan tyyliin tehtyjä”, itse tekemiään kanteleita, joita oli kaksi: ”toinen dur- toinen molli-wirityksessä”. Säestystä kehuttiin, se oli ”kirkas ja läpikuultawa kuin pohjolan kesäyö”. Vuoden 1901 lopulla häntä kehotettiin ottamaan ohjelmaan enemmän ”paljasta kanteleen soittoakin”. Helmikuussa 1902 Helsingissä kuultiinkin jo pari Pasin kantelesooloa, ”harwinaisen taidokkaasti ja waikuttawasti esitettyinä”. Uusi Suometar uutisoi, että Pasi oli myös laatinut ”oman järjestelmänsä soittimien käyttämiseen”.
Myös myöhemmiltä vuosilta löytyy ylistäviä arvioita Pasin kanteleensoitosta: ”werrattoman kaunista”, taitavaa, mestarillista; ”owela soittomies, joka kanteleestaan kiertää kummosia ääniä milloinkin mielii”; paras kanteleensoittaja, jonka maine on ”täysin wakaantunut”. Erityistä, ”isänmaallista” kiitosta tuli siitä, että Pasi oli pelastanut kanteleen unhoon joutumasta ja saanut sen harrastuksen lisääntymään. Moitteita tuli harvoin, lähinnä kantelesäestyksen yksitoikkoisuudesta.
Pasin konserttiohjelmissa oli laulut lueteltuina, mutta vain ”kanteleensoittoa”. Soolot lienevät olleet kansanlauluja. Vuonna 1904 hän konsertoi yhdessä haapavetisen Antti Rantosen kanssa Helsingissä. Oli soittoa yhdellä ja kahdella 5-kielisellä ja nelikätisesti yhdellä ja kahdella (isolla) kanteleella (mm. Oskar Merikannon Helkähdys). 1908–1911 Pasi teki kiertueita Emil Kaupin kanssa. He soittivat kahdella kanteleella, ja Kauppi esitti myös kovasti kiiteltyjä kantelesooloja. Kun kaverukset – paksu, mustapartainen Pasi ja hintelä, lähes kalju Kauppi – palokuntalaispuvuissa esittivät Hj. Nortamon ”prankkoorimarssia” Rauman murteella, yleisön riemu nousi kattoon.
Jo vuonna 1902 Uusi Suometar tiesi, että ”hra Jääskeläinen” oli tehnyt kokeiluja kanteleen rakentamisessa. Tuloksena oli erinomaisia, ”woimakas- ja kaunisäänisiä” kanteleita. Aamulehti 1903 kertoi Pasin huomanneen soittajana, ettei Suomessa ollut ”pystyviä kanteleen rakentajia”. Niinpä hän oli tehnyt itse kanteleeseen parannuksia ja perustanut Haapavedelle kantelepajan. Pasi kehitti kanteleeseen mm. erillisen kaiku- eli välipohjan, muutti rakenteen vanhan kantelemallin ”peilikuvaksi” ja patentoi mallinsa vuonna 1904. Vähäisen kysynnän vuoksi verstas toimi vain muutamia vuosia, vaikka kanteleet (5-, 28- ja 30-kieliset) olivat varsin hyvätasoisia.
Pasi Jääskeläinen kuoli Helsingissä 23.1.1920, vain 50-vuotiaana. Kaleva-lehti kirjoitti, että hän oli saattanut kanteleen maassamme uudelleen ”käytäntöön ja konserttisalienkin kunniaan”. 1900-luvun alun keskeinen poliitikko ja nuorisoseuraliikkeen kehittäjä Santeri Alkio arvioi Pasin elämäntyötä muistokirjoituksessaan (Pyrkijä 1920):
”Hänen suuri tehtävänsä oli tuoda kantele kotiin. Jälkeenjäävien tehtäväksi on jäänyt hänen jälkeensä suojella kanteletta Suomessa.”
teksti: Anna-Liisa Tenhunen
Kantele 4/2007