Julkaistu Kantele-lehdessä 3/2014. Teksti ja kuva: Jimmy Träskelin
Venäjän keisari, Puolanmaan kuningas ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II valvoo Inkoon vanhan kansakoulun luokkahuonetta aitiopaikalta liitutaulun päältä. Enää vuosikymmeniin ankara silmäpari ei ole kuitenkaan päässyt luomaan kuria huoneessa ahertaviin koululaisiin. Todennäköisesti se ei ole myöskään ollut näkemässä huoneen tapahtumia 60-luvun jälkeen, kun tila on ollut esimerkiksi urheiluseuran käytössä. Matti Kontio löysi taulun 90-luvulla kansakoulun vintiltä. Vintin hirsistä paljastui myös punamullalla kirjoitettu teksti: ”Byggd 1907”. Kontio palautti Nikolai II:n alkuperäiseksi arvelemalleen paikalle luokkahuoneen seinälle. Kasvot ovat yhä ankarat, mutta viimeisen parin vuosikymmenen ajan suurmies on epäilemättä saanut nauttia auvoisesta elämästä. Luokkahuoneesta on tullut kantelemusiikin pyhättö, Matti ja Sinikka Kontion luotsaaman Inkoon Musiikin tukikohta ja studiotila.
”Etsimme silloin paikkaa, jossa voisi äänittää ja musisoida sekä säilyttää alati paisuvaa soitinkokoelmaa”, Matti kertoo.
”Ajoimme kirjaimellisesti ympäri Uuttamaata, kunnes näimme ilmoituksen, että Inkoon kunta oli myymässä vanhaa kansakoulua.”
Vuosi oli 1994, ja jo vuosikymmeniä aiemmin koulukäytöstä poistuneen rakennuksen yläkertaa oli asuttanut eläkeläisrouva ja alakertaa ruotsinkielinen perhe. Luokkatilat olivat yhdistyskäytössä.
”Tässä huoneessa oli yhdeksät kangaspuut ja hirveä kalina – mutta se ei tullut kangaspuista”, Matti sanoo.
”Se tuli kutojista.”
Kontiot ostivat kansakoulun, eivätkä ole joutuneet katumaan. Rakennus oli siinä määrin hyvässä peruskunnossa, että mitään välitöntä remontoimisen tarvetta ei ollut.
”Vanhojen talojen suhteen on muutenkin niin, että jos ilmenee jokin ongelma, ei sille kannata kymmeneen vuoteen vielä ryhtyä tekemään mitään”, Kontio neuvoo.
”Ensin pitää katsoa rauhassa, mikä ongelma on.”
Tähän mennessä Kontiot ovat maalanneet ulkoseinät kertaalleen punamullalla ja ikkunanpielet pellavamaalilla. Katto on maalattu jo kahteen kertaan. Pahimmat hampaiden kalinat on taltutettu alkuperäisillä pönttöuuneilla ja sähköllä lämmittämällä, eikä eristystoimenpiteitä ole tarvinnut tehdä.
”Tuntuu siltä, että talo on pysynyt terveenä”, Matti toteaa.
Seuraavan kahden vuoden ajan kansakoulua asuttaa kuitenkin toinen perhe. Kontiot muuttavat Saksaan, joka on ollut Matin toinen kotimaa jo pienestä pitäen.
”Isäni on Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajana Saksassa, ja sitä kautta muutin sinne ensimmäisen kerran 9-vuotiaana. Silloin asuimme siellä neljä vuotta ja palasimme Suomeen”, Matti kertoo.
”Sitten muutettiin taas Saksaan, ja sitten Suomeen. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.”
Musiikki tullee soimaan kansakoulussa Kontioiden poissaolosta huolimatta. Taloon muuttaa vuokralaiseksi bigband-säveltäjä, trumpetisti ja kapellimestari Erno Tiittanen perheineen.
”Eivät nämä seinät pääse musiikilta rauhaan”, Matti hymyilee.
Saksan koti sijaitsee aivan Hollannin rajalla suunnilleen Kölnin korkeudella. Siellä Kontiot toivovat ehtivänsä pureutumaan projekteihin, jotka Suomen kiireissä ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Näihin lukeutuu muun muassa gospel-yhtye amerikkalaisen Bill Langstonin kanssa sekä Kalevala-aiheinen esitelmä, joka toteutetaan yhteistyössä kahden saksalaisen dramaturgin kanssa. Lisäksi Matti soittaa lähikaupungin mandoliiniorkesterissa ja Sinikka osallistuu paikallisten kuorojen toimintaan.
”Suomen projektit tietenkin jatkuvat myös”, Matti tähdentää.
”Inkoon Musiikin toimintaankaan muutto ei ratkaisevasti vaikuta. Posti kulkee, ja äänitteitä pystytään tekemään missä tahansa.”
Aivan laakereilleen ei Mattikaan siis aio vastaisuudessa jäädä lepäämään – vaikka opetus- ja kulttuuriministeriö palkitsi mittavan elämäntyön tänä vuonna taiteilijaeläkkeellä.
”Se oli kyllä aikamoinen shokki”, Matti naurahtaa.
”Siinähän lukee, että on kolmenkymmenen päivän valitusoikeus. Pitää miettiä asiaa vielä.”
Matti Kontion kielelle poski on luonteva paikka, ja omaperäinen lämmin huumori siivittää hänen puhettaan tuon tuostakin. Kun aiheesta on väläytetty sen kepeämpää puolta, voi naaman palauttaa peruslukemille.
”Vakavasti ottaen olin hirveän onnellinen ja ihmeissäni kuullessani asiasta”, Matti kertoo.
”Kiitos kuuluu kaikille, jotka olivat siihen vaikuttamassa.”
Kontiolle taiteilijaeläke tarkoittaa parempia mahdollisuuksia täyspäiväiseen musiikin tekemiseen.
”Muuten olisi joutunut taiteilemaan eläkkeellään”, Matti veistelee.
Minkälainen sitten on mittava elämäntyö, jonka valtio palkitsee taiteilijaeläkkeellä? Matti Kontion tapauksessa se pitää sisällään kaikkea kepeän tarttuvista lastenlauluista pikkutarkkaan äänitys- ja tuotantotyöhön. Kontion työn keskiöön on kuitenkin aina kuulunut kantele.
”Oikeastaan syypää minun kanteleensoittooni on Vietnamin sota”, Matti toteaa pilke silmäkulmassaan.
Nuori Matti Kontio oli tavattoman kiinnostunut klassisesta kitarasta ja Andrés Segoviasta. Siksi Kontio itsekin ryhtyi soittamaan klassista kitaraa, jolle löytyi käyttöä erityisesti Saksassa toimineiden folk-yhtyeiden riveissä. Suomessa Kontion kitaraa kuultiin 70-luvulla tunnetuksi tulleessa yhtyeessä Ykä, Matti ja Liisa, joka levytti muun muassa lastenmusiikkia.
”Yhtyeessä laulanut Liisa Lääveri tutustui Arthur Spencer -nimiseen henkilöön, joka oli lähtenyt Yhdysvalloista karkuun Vietnamin sotaa”, Matti kertoo.
”Spencer oli tavattoman hyvä laulaja ja kitaransoittaja, jonka ominta aluetta oli Appalakkien vuoriston musiikki. Suomessa ollessaan hän oli jostain syystä tutustunut kanteleeseen ja ryhtynyt soittamaan sitä kitaran näppäilyä muistuttavalla tekniikalla. Se oli hurjan hauskan kuuloista, ja innostuin siitä kovasti.”
Eräänä kesänä, kun Kontio ja Spencer olivat yhtä aikaa musiikkileirillä, Kontio päätti ostaa ensimmäisen kanteleensa musiikkiliikkeestä Kokkolasta.
”Se oli 32-kielinen, todella hyvä-ääninen kotikantele”, Matti muistaa.
”Muutimme pian sen jälkeen taas Saksaan, ja soitin kanteletta siellä muutamissa folk-yhtyeemme kappaleissa.”
Suhde kanteleeseen otti kuitenkin aimo harppauksen eteenpäin 70-luvun puolivälissä, kun Kontio palasi taas Suomeen. Tuolloin Matti tapasi sattumalta Martti Pokelan.
”Pidimme saksalaisessa koulussa yhteisen Kalevalanpäivän keikan, ja sitä kautta ryhdyin tekemään enemmän yhteistyötä Martin kanssa”, Kontio kertoo.
”Silloin aloin soittaa myös kanteletta paljon enemmän.”
1970-80 -luvuilla Matti Kontio vaikutti useissa nimekkäissä yhtyeissä, jotka kiersivät maata ja maailmaa. Suomalaisen kansan- ja maailmanmusiikin historiaan on jäänyt lähtemättömästi esimerkiksi Karelia-yhtye.
”Karelian kanssa keikkailtiin siihen aikaan hyvin ahkerasti, etenkin ulkomailla”, Matti sanoo.
”Teimme paljon kiertueita Saksassa ja muutaman Yhdysvalloissa.”
Muihin tuohon aikaan aktiivisesti toimineisiin yhtyeisiin lukeutui muun muassa Eeva-Leena Sariolan, Hannu Syrjälahden ja Tarja Pussisen kanssa muodostettu lauluyhtye Laulupuu. Jossain vaiheessa kuvioihin tuli myös Sinikka Järvinen, nykyään Kontio, jonka kanssa muodostettu KanteleDuo on 90-luvun alusta lähtien keikkaillut ja levyttänyt ahkerasti.
”Viimeinen niitti minun ja kanteleen välillä oli Sinikka”, Matti myöntää.
”Kun tapasin hänet, kanteleesta tuli lopullisesti pääinstrumenttini.”
Muusikkouden ohella Matti Kontio pääsi varhaisessa vaiheessa myös toisen intohimonsa pariin.
”Olen aina ollut jostain syystä hyvin kiinnostunut äänittämisestä ja tekniikasta yleensä”, Kontio kertoo.
”Jo ensimmäisen yhtyeeni aikaan Saksassa hankimme Grundig L-17 kelanauhurin, jossa oli maaginen silmä, mono ja sanelumikrofoni, joka laitettiin pöydälle.”
Kareliassa vaikuttaneella Esa Kotilaisella oli kellarissaan moniraitanauhuristudio, jossa Kontio pääsi harjoittelemaan äänittämistä hienommilla laitteilla. 80-luvun alkupuolella Martti Pokelan ja Eeva-Leena Sariolan kanssa tehdyt levytykset Kontio äänittikin jo itse, ja esimerkiksi Hannu Syrjälahden levyillä hän toimi äänittäjänä.
”Siihen aikaan äänilevyillä oli vielä merkitystä”, Kontio toteaa kaihoisasti.
Niin. 1970-luvun ja 2010-luvun väliin mahtuu pitkä siivu äänitetekniikan ja -teollisuuden historiaa, ja Kontio tuntuu olleen tiukasti ajan tasalla joka vaiheessa.
”Odotin aikanaan hirveällä kiihkolla sitä, että päästäisiin viimein tekemään digitaalisia äänityksiä. Kelanauhatekniikan riesana oli aina kohina, joka kanteleen hiljaisen äänen tallentamisessa tuli helposti esille”, Matti muistelee.
”Ensimmäiset PCM-digitaalinauhurit tulivat joskus 80-luvulla, ja pian sen jälkeen rupesi olemaan jo tietokoneitakin, joilla pystyi tekemään äänityksiä.”
Noista lähtökohdista digitaalitekniikka on lyhyessä ajassa kehittynyt huimaa vauhtia.
”Nykyään saa aivan naurettavilla hinnoilla tietokoneen, jolla pystyy äänittämään kymmeniä raitoja erittäin hyvällä äänenlaadulla ja työstämään niitä aivan käsittämättömän paljon”, Kontio hämmästelee.
Äänitystekniikan päätähuimaava kehitys on kulkenut käsi kädessä musiikkiteollisuuden kanssa. Alati paisuvan bisneksen luonne on muuttunut vuosien saatossa paljon. Kantelemusiikkia pääartikkelinaan julkaisevan pienlevy-yhtiön näkökulmasta tilanne ei ole aivan ruusuinen.
”Inkoon Musiikki perustettiin vuonna 1999”, Matti kertoo.
”Mehän muutimme tänne jo viittä vuotta aiemmin ja teimme jo silloin äänitteitä ja nuotteja, mutta jossain vaiheessa totesimme, että tämä on paljon helpompaa, jos on yritys jonka nimissä tehdä.”
Nyt viidentoista vuoden ikään varttuneelle yritykselle omia levyjulkaisuja on kertynyt noin 35.
”Jokainen tappiolla”, Matti naurahtaa.
”Mutta jos tekee oikein paljon tappiolla, niin kyllä se sitten voitoksi kääntyy.”
Siinäpä motto 2010-luvun marginaalimusiikin äänenkantajille! Todellakin, nykypäivän musiikkitulvassa pyristelevä tekijä joutuu tuudittautumaan annokseen lapsekasta optimismia. Tallennettua musiikkia on helpompi tuottaa ja julkaista kuin koskaan aiemmin, mutta kannattavaa se on vain hyvin harvoille tekijöille.
”Yksi tämän päivän ilmiöistä on fyysisen äänilevyn vähittäinen katoaminen”, Matti toteaa.
”Koko musiikkibisnes siirtyy vähitellen verkkoon, ja se vaikeuttaa kaikkien pienempien musiikintuottajien toimimista.”
Tilanne olisi valoisampi, jos verkkoon siirtymisessä olisikin kyse vain digitaalisten levyjen myynnistä. Tuotanto keskittyy tällä hetkellä kuitenkin striimauspalveluihin, joissa korvaukset yksittäisistä kuuntelukerroista ovat sentin sadasosia.
”Siitä ei riitä enää muusikoille eikä säveltäjille, sovittajille ja sanoittajille mitään jaettavaa”, Kontio valittelee.
Ei Matti aio kuitenkaan hanskojaan naulaan laittaa. Inkoon Musiikin toimintaperiaatteisiin kuuluu, että levyjä kyllä tuotetaan, jos siitä ei joudu maksamaan liikaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos esimerkiksi avustusten avulla päästään julkaisusta nollille, niin silloin lähdetään tekemään.
”Kyllä levyjä vielä tehdään, sillä se on kulttuurityönä niin tavattoman mielenkiintoista”, Matti sanoo.
”Mutta bisnestä se ei ole.”
Ahkerasti keikkailevien muusikoiden kannalta fyysinen levy on kaikesta huolimatta edelleen tärkeä käyntikortti ja myyntiartikkeli. Keikat ovat marginaalimusiikin edustajien kannalta tärkein kanava yleisön tavoittamiseen, ja onnistuneen keikan yhteydessä levymyynnilläkin voi päästä tienaamaan. Kontio peräänkuuluttaakin keikkojen järjestymisen tärkeyttä myös kantelemaailman esiintulon kannalta.
”Kantelemusiikin tilannehan näyttää tänä päivänä hurjan mielenkiintoiselta. Se on lähtenyt laajentumaan monelle eri alueelle, ja tekniset mahdollisuudet ovat valtavan suuret. Soittajien tekninen taso on todella hyvä. Kantele on innostavassa tilanteessa”, Matti ylistää.
”Mutta voi, kun meillä olisi enemmän sellaisia paikkoja, joissa akustista livemusiikkia voisi esittää säännöllisesti. Silloin soittajat pääsisivät paremmin rutinoitumaan esiintymiseen, eikä se jäisi festivaalien ja juhlaviikkojen varaan.”
Monissa muissa maissa tällainen toiminta toteutuu paljon Suomea paremmin – mutta niiden kaupunkien väkiluku on usein kymmenkertainen meihin verrattuna.
”On folk-kahvilaa ja folk-oluttupaa, joissa järjestetään monta kertaa viikossa säännöllisesti esiintymisiä”, Matti kertoo.
”Meillä väestö ei tunnu riittävän tällaisten erikoisuuksien ylläpitämiseen. Se voisi ehkä toteutua, jos politiikka olisi armollinen.”
Keisari Nikolai II:n katse on edelleen periksiantamattoman tiukka, vaikka hänen sydäntään on sulatettu maailman taitavimpiin lukeutuvien kanteleensoittajien soitolla liki kaksikymmentä vuotta. Maailmaa on vaikea muuttaa, ja jokainen aikakausi tuntuu esittelevän omat haasteensa vaikkapa kantelemusiikin kaltaiselle alati valtavirran sivussa pyristelevälle musiikki-ilmiölle. Kun Matti Kontio puhuu asiasta, hänen kasvoillaan häivähtää silloin tällöin jopa Nikolain veroinen vakavuus. Illuusio särkyy kuitenkin hyvin pian seuraavan huumorinkukkasen päästessä väläyttämään terälehtiään.
Matti jos joku on ollut näkemässä modernin maailman asettamat haasteet ja mahdollisuudet kanteleen näkökulmasta aitiopaikalta – niin tiiviisti hän on ollut osa sen tarinaa yhtä lailla muusikkona, tuottajana, ääniteknikkona kuin tutkijanakin. Juuri tällainen elämäntyö osoittaa, että periksiantamaton innostus asiaa kohtaan tuottaa tuloksia. Kontion puheessa tuo innostus kuuluu edelleen, ja hänen ainutkertainen tapansa nähdä asioissa niiden kepeät ja raskaat puolet herättää innostusta myös hänen ympärillään.
Siksi maailmassa on esimerkiksi kolme uunituoretta Inkoon Musiikin levyjulkaisua – todennäköisesti tappiolla.
Ja sitä lienee syyttäminen myös taiteilijaeläkkeestä, jonka valitusaika on tämän lehden ilmestyessä jo umpeutunut.
• • • • •