Tutkin Sibelius-Akatemialle tekemässäni kirjallisessa lopputyössä kanteleaiheisia lehtikirjoituksia Helsingin sanomissa ja Rondo-lehdessä vuosilta 1990–2010. Tarkastelun lähtökohtana oli yleisötyö.
Mitä yleisötyöllä tarkoitetaan?
Yleisötyö voidaan määritellä yleisöpohjan määrälliseksi ja laadulliseksi parantamiseksi. Määrällisellä parantamisella tarkoitetaan sitä, että yhä useampi ihminen kävisi konserteissa, kuuntelisi musiikkia ja ylipäätään olisi tietoinen musiikin olemassaolosta. Yleisöpohjan laadullinen parantaminen puolestaan tarkoittaa sitä, että jo olemassa oleva yleisö oppisi tietämään enemmän musiikista, soittimista, taiteilijoista ja ylipäätään taiteesta ja näin saisi enemmän irti taidekokemuksestaan. Yleisötyön tarkoituksena on siis saada taiteilija ja yleisö kohtaamaan ja antaa yleisölle välineitä taiteen vastaanottamiseen.
Käytännössä yleisötyötä ovat esimerkiksi erilaiset työpajat. Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsiprojekti on malliesimerkki yleisötyöstä. Myös markkinointi ja mainostaminen ovat osa yleisötyötä: niissähän nimenomaan pyritään saamaan ihmisiä konsertteihin ja taidetapahtumiin. Lehtien musiikkiaiheiset kirjoitukset ovat merkittävä väylä erilaisten yleisöjen tavoittamiseksi ja yleisön tietojen lisäämiseksi, joten myös lehtikirjoituksia voidaan tutkia yleisötyön kautta.
Kantelealalla ei omien tietojeni mukaan ole käytetty termiä yleisötyö. Kuitenkin lähes jokainen kantelemuusikko ja -rakentaja on joutunut kohtaamaan tilanteita, joissa on pitänyt puhua oman soittimen puolesta, esitellä kanteleen mahdollisuuksia ja vastata joskus hämmentäviinkin kysymyksiin siitä, mitä kaikkea kanteleella voi soittaa ja joskus jopa, onko kantele vakavasti otettava soitin lainkaan. Kukapa ei olisi onnistuneen keikan jälkeen kuullut ihmisten ihmettelyä siitä, miten kantele on paljon mielenkiintoisempi soitin kuin soitinta aikaisemmin tuntematon vanhojen mielikuvien pohjalta olisi osannut odottaa? Tällaisissa tilanteissa tiedon jakaminen ja ylipäätään esiintyminen ennakkoluuloiselle yleisölle voidaan laskea yleisötyöksi.
Miten kanteleesta sitten kirjoitettiin?
Kanteletta käsiteltiin artikkeleissa monista näkökulmista: esillä olivat konsertti- ja levyarvostelut, soittajien, säveltäjien ja kanteleenrakentajien haastattelut, kirja-arvostelut, yleiset tietoartikkelit ja lyhyet neutraalit uutisoinnit esimerkiksi kanteletunnustusten saajista. Merkittävä huomio on kanteleesta kirjoitettujen artikkelien määrän kasvu: 2000-luvun puolella artikkeleita oli 90 kappaletta, mikä on kaksinkertainen määrä verrattuna 1990-lukuun. Kansanmusiikkia käsiteltiin tarkasteluaikana suhteellisen tasaisesti. Taidemusiikista kirjoittaminen sen sijaan lisääntyi huomattavasti 2000-luvulle tultaessa. Kevyen musiikin yhteydessä kantele mainittiin ensimmäisen kerran vuonna 1996.
Kanteleensoittajat olivat monen artikkelin keskiössä. He esiintyivät muusikon, pedagogin ja myös säveltäjän rooleissa. Myös soittavia lapsia oli haastateltu jonkin verran. Taidemusiikin yhteydessä kantele esiintyi useimmiten soolo- tai kamarimusiikkisoittimena ja muutaman kerran orkesterin solistina. Kansan- ja muun musiikin yhteydessä kantele oli taas useammin yhtyeen osana. Helsingin sanomissa haastateltiin muutamassa jutussa lapsisoittajia. Tällöin kanteleensoitto esiintyi yhtenä harrastuksena muiden joukossa. Rondossa taas haastattelussa oli varhaisiän musiikkikasvatukseen erikoistuneita pedagogeja ja käsittelyssä oli kanteleen pedagogiset mahdollisuudet.
Kanteleen ulkomailla saama huomio nousi uutiskynnyksen yli. Esimerkiksi Timo Väänäsen ja Hannu Koistisen osallistuminen kansainvälisille musiikkimessuille Rotterdamissa uutisoitiin useaan kertaan. Myös ulkomaalaisten muusikoiden kiinnostus kanteletta kohtaan oli muutaman lehtikirjoituksen aiheena.
Kanteletta käsiteltiin myös soittimena. Oli tietoartikkeleita, joissa valotettiin kanteleen historiaa, soittimen rakennetta ja erilaisia kanteletyyppejä. 2000-luvun vaihteessa ollut sähkökanteleen lanseeraus ja Kantele 2001-projekti näkyi selvästi aineistossa: lehtikirjoituksia oli noina vuosina tavallista enemmän ja nimenomaan sähkökanteleeseen keskittyen. Kanteleen taiteellista ilmaisuvoimaa puolestaan kuvattiin poikkeuksetta levy- ja konserttiarvosteluissa. Ääntä kuvattiin mm. helkkyväksi, helmeileväksi, kimmeltäväksi, hypnoottiseksi, jäiseksi, hentoiseksi, orgaaniseksi, hämmästyttävän muhkeaksi, herkäksi ja efektimäiseksi. Kanteleen äänen hiljaisuutta kommentoitiin usein.
Miten puhua omasta soittimesta?
Kanteleen historia kansallisromanttisena symbolina tuli selkeästi esiin aineistosta. Soittimen vahvasta imagosta voi olla uusien kuulijoiden saavuttamisen kannalta sekä hyötyä että haittaa. Kansallisromanttisten mielikuvien ja nykymuusikkojen tekemisten vertailua käytettiin tietoisesti hyväksi. Useissa artikkeleissa korostettiin ristiriitaa nykyhetken ja vanhan ajan välillä kirjoittamalla kanteleen historiallista ja kansallisromanttisista juurista melkoisen ilkeään sävyyn. Kantele mainittiin eri artikkeleissa mm. ”huru-ukkojen” ”itkuvirsi-instrumentiksi”, ”jonka olisi jo pitänyt unohtua savupirttien hämäriin” samalla korostaen nykysoittajien tekemisen olevan aivan erilaista: rock-henkistä ja nuorekasta.
Ristiriitaisuuden ja vastakohtien korostaminen on keino herättää huomiota. Artikkelien sisältöihin on vaikuttanut toimittajien kysymyksenasettelut haastatteluissa. Mielestäni kuitenkin jokaisen kanteleihmisen pitäisi kuitenkin miettiä, miten hyvin tällaiset letkautukset palvelevat tarkoitustaan. On helppoa toistaa tuttua kaavaa siitä, kuinka ennen tehtiin näin, mutta nykyään noin. Mutta millä sanoilla haastattelussa oleva muusikko voisi tuoda esiin omaa musiikkiaan arvostaen samalla soittimen koko historiaa?
Mielenkiintoinen kuriositeetti aineiston runsaiden, muun muassa nykymusiikin yhteydessä tehtyjen Kalevala-mainintojen keskellä oli, että Arja Kastisen tohtorintyöhön liittyvässä artikkelissa ei mainittu sanallakaan Kalevalaa, vaikka Kastisen musiikki on nimenomaan arkaaista, kalevalaista maailmaa lähellä olevaa. Tästäkin voitaneen päätellä, että toimittajilla ei välttämättä ole ollut itse musiikki mielessä Kalevala-viittauksia tehtäessä vaan ennemminkin kanteleeseen liitetyt mielikuvat.
Kanteleaiheisten lehtikirjoitusten lukeminen kahdenkymmenen vuoden ajalta oli avartava kokemus. Vaikka joitakin kliseitä toistui artikkelista toiseen, oli mukana paljon informatiivista kirjoittamista. Päällimmäisenä mieleeni jäänyt ajatus oli, että soittajien, säveltäjien, opettajien ja rakentajien työllä todella on merkitystä. Kanteleesta kyllä kirjoitetaan valtamediassa mielellään, kun on mistä kirjoittaa.