Nykyään törmää jatkuvasti kriiseihin, kun ihmiset eivät tiedä oikein mitä elämällään tekisivät tai miten voisi olla onnellisempi. Välillä on mukava tavata joku, jonka elämä tuntuu menneen käsikirjoituksen mukaan.
Heidi Äijälä Sibelius-Akatemian uusissa tiloissa. Kuva: Sauli Heikkilä
Heidi Äijälän perheessä ei soitettu eikä juuri laulettukaan. Myöskään suvussa ei esiintynyt erityisemmin musikaalisuutta eikä edes kavereista juuri kukaan harrastanut musiikkia. Heidin tie vei kuitenkin ensin muskariin ja sieltä suoraan 7-vuotiaana opiskelemaan isoa kannelta Päijät-Hämeen konservatorioon (nykyisin Lahden konservatorio).
– Olin saanut jostakin päähänpinttymän, että haluan soittaa kanteletta, Heidi muistelee. Suuren kanteleen sointi lumosi Heidin täysin ja jo silloin hän tiesi, että tätä hän halusi tehdä. Samalla syntyi rakkaus klassiseen musiikkiin ja nimenomaan vanhaan musiikkiin. Rakkaus ei ole vuosien aikana ruostunut vaan pikemminkin syventynyt. Heidin opettajina Lahdessa olivat Anu Virtanen ja myöhemmin Marianne Uotila.
Vanhan musiikin ihanuus ja haasteet
Konservatorion ja lukion jälkeen tie vei Jyväskylän ammattikorkeakouluun, jossa ihanat vanhan musiikin opettaja Christine Bürklin ja pianonsoiton- ja kamarimusiikin opettaja Merja Soisaari-Turriago innostivat syventymään barokkiin ja pianomusiikkiin kanteleella. Barokissa kiehtovat harmoniat ja koristelu. Sekä improvisaatio, joka on olennainen osa barokkimusiikkia. Heidi muodostaa yhdessä huilisti Pauliina Almonkarin kanssa Duo Cecilian, jossa kanteleelle usein lankeaa basso continuon osuus, joka perustuu improvisaatiolle. Nuotteihin on kirjoitettu vain bassokulku ja koristelu ja harmonia tehdään improvisoiden, toki harmonian sääntöjä noudattaen. Kantele ottaa roolin, joka on kirjoitettu bassosoittimille, cembalolle tai uruille.
Koska vanhaa musiikkia ei luonnollisestikaan ole kirjoitettu kanteleelle, on Heidi joutunut tai saanut sovittaa muille soittimille kirjoitettua musiikkia. Jyväskylän opintojen jälkeen hän pääsi maisteriopintoihin Sibelius-Akatemiaan, mutta jatkoi samalla myös erikoistumisopintoja Jyväskylässä. Ne käsittivät nimenomaan pianomusiikkia kanteleella. Heidille tuli piano sivusoittimeksi yläasteella.
Vanha musiikki tuo myös haasteita kanteleelle. Konserttikanteleesta saa kyllä irti sävyjä cembalosta luuttuun, mutta joitakin ongelmiakin tulee vastaan.
Esimerkiksi viritys tuo haasteita. Soitinten viritystaso ei ole ollut kaikkina aikoina sama, vaan se on vuosisatojen saatossa pikkuhiljaa noussut niin, että nykyään A on 440 tai 442 herziä eli värähdystä sekunnissa. Vanhan musiikin aikaan se saattoi olla jopa alle 400. Ero on maallikonkin korvin kuultavissa. Pauliinan barokkihuilu on viritetty 415:een ja sepä ei kanteleelle käy. – Yritin kerran virittää kymppikielisen tuohon ja se oli vikatikki, Heidi harmittelee. Soitin ei palautunut koskaan ennalleen, vaan siihen jäi naukuva ääni. Konserttikanteletta ei sen vuoksi edes uskalla yrittää. – Olisi mukava, jos joku soitinrakentaja innostuisi kokeilemaan nykyaikaisen konserttikanteleen modifioimista vanhaksi. Miten vireongelma sitten ratkaistiin?
– Kreeta-Maria Kentalan avulla oivalsin, että voin soittaa samalla vireellä, kun soitan puoli sävelaskelta alempaa. Kun Pauliina soittaa a-mollia, minä soitan as-mollia.
Pianomusiikin sovittamisessa kanteleelle tulevat toisenlaiset ongelmat – Yksi on karaktääri eli jos pitää saada massiivista sointia, niin se ei onnistu. Kromatiikka on toinen. Todella nopeissa juoksutuksissa kielten riittävän nopea sammuttaminen on ongelmallista, Heidi kertoo.
– Mutta näiden asioiden pohtiminen, tutkiminen ja ongelmien ratkaiseminen on tosi innostavaa.
Saan tehdä mitä haluan
A-tutkinto oli aika erilainen kuin A-tutkinnot yleensä. Heidi soitti yhden teoksen verran barokkimusiikkia, yhden pianoteoksen ja lisäksi uutta musiikkia. Kamarimusiikkiosuutena oli Sibeliuksen Finlandia kantelekvartetilla.
Nyt ovat tutkinnot takana. Eikä ammatillisesti ongelmia ole ilmaantunut opintojenkaan jälkeen. Heidi opettaa neljässä musiikkiopistossa Helsingissä, Espoossa ja Klaukkalassa. Kai sellainen sukkulointi nyt sentään rasittaa. – Ei yhtään, kun se on niin ihanaa, Heidi huudahtaa. – Opetan myös Deutsche Schulessa ja on aivan mahtavaa opettaa erilaisissa ympäristöissä. Oppilaiden ikähaarukka ei voisi juuri suurempi olla; nuorin on kolmen ja vanhin lähempänä kahdeksaakymmentä. Se on kiehtovaa. Taiteellista intohimoa Heidi pääsee duonsa ohella toteuttamaan soolotaiteilijana.
Suhde muihin musiikkilajeihin ja klassiseen nykymusiikkiin on myös mutkaton. – Arvostan todella paljon esimerkiksi sitä, että kanteleelle on sävelletty paljon, mutta yritän kiertää nykymusiikin niin pitkälle kuin mahdollista. Sydämeni sykkii vanhalle klassiselle musiikille, toteaa Heidi painokkaasti.
Siihen ei ole vastaansanomista. On suorastaan huikea tavata tässä kriiseilevässä ja kaoottisessa maailmassa ihminen, jonka elämä on ollut selkeän kirkas ja seesteinen kaari ja jonka silmistä loistaa kiitollisuus siihen, missä kohtaa hän on juuri nyt. – Olen aina kokenut, että haluan tehdä nimenomaan tätä. Tällä hetkellä olen siinä onnellisessa asemassa, että tutkinnot ovat takana ja saan opettaa ja esiintyä.