Kun Wilho Saaren isä muutti Amerikkaan, hänellä oli mukanaan kantele, jonka soittoa Wilho kuuli isän työpäivän päätyttyä. Wilhokin opiskeli musiikkia, mutta vasta 50-vuotiaana hän tarttui kanteleeseen. Viimeisen kahden vuoden aikana hän on saanut tunnustuksena perinnetyöstään kolme merkittävää palkintoa.
Isältä peritty kantele on riippunut Wilho Saaren kodin seinällä lähes 40 vuotta. Wilhoa harmittaa, ettei hän opetellut soittamaan sitä aikaisemmin. Mutta lapsuudenkodissa kantele oli isän juttu ja Wilho valitsi soittimikseen pianon, urut, vaskisoittimet ja basson. Hän opiskeli kirkkomusiikkia ja musiikkikasvatusta ja toimi opettajana eri puolilla USA:ta sekä länsiafrikkalaisessa lähetyskoulussa. Viimeisinä opetusvuosinaan Wilho myös johti musiikkia kotikirkossaan.
”Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun olin yksin kotona, otin kanteleen seinältä ja kokeilin, josko vanha koira vielä oppisi uusia temppuja. Rakastuin kanteleeseen ja minulla on ollut sen kanssa todella mukavaa sen jälkeen!”, hymyilee Wilho.
Wilhon asuinseudulla kanteleen soittoa ei harrastettu paljoakaan, joten parin vuoden päästä häntä alettiin pyytää esiintymään erilaisiin tilaisuuksiin. Aluksi hänen ohjelmistossaan oli kansansävelmiä ja hengellisiä lauluja, mutta pian Wilho alkoi säveltää myös omia sävelmiä, joita on nykyään kunnioitettavat 1818 kappaletta.
Soittimet Suomesta ja USA:sta
Wilhon isä soitti kanteletta Perhonjokilaakson tyylillä lyhyeltä sivulta. Mutta Wilho päätti soittaa kanteletta pitkältä sivulta, kuten hän oli nähnyt suomalaisten soittajien tekevän kuvissa. Isän kantele oli Paul Salmisen 1940-luvun lopulla rakentama 35-kielinen konserttikantele. Hänellä oli mahdollisesti myös maailman ensimmäinen sähkökantele, jonka teki seattlelainen Paul Tutmarc vuonna 1942.
”Ostin itselleni Jussi Ala-Kuhan tekemän kanteleen vuonna 1987 ja noin kymmenen vuotta myöhemmin tilasin tyttärelleni Karenille Lovikan kanteleen. Pidin Jussin tekemästä kanteleesta niin paljon, että tilasin vielä kaksi kanteletta häneltä vuosi sitten. Soitan myös 5- ja 10-kielisiä kanteleita, joita vävyni Greg Nelson rakentaa.”
Opetustyötä Wilho on tehnyt viitisentoista vuotta eri puolilla USA:ta ja Kanadassa. Viimeiset seitsemän vuotta hän on kerran kuukaudessa matkustanut Portlandiin opettamaan Livakat-ryhmää, joiden kanssa hän myös esiintyy. Soittokavereita löytyy myös Seattlesta. Heinä–elokuussa kaikista näistä soittajista koottu 15-hengen ryhmä esitti Suomessa Jarkko Yli-Annalan säveltämää ja Anna-Maria Kaskisen sanoittamaa Kantelemessua, jota soitettiin USA:ssa jo kesällä 2006. Osa Wilhon oppilaista on innostunut kanteleesta todella paljon.
”Kun Cathy Cushing kuuli minun soittavan kanteletta, hän ajoi neljän tunnin matkan meille päästäkseen soittotunneille. Sen jälkeen hän matkusti kolme kertaa Suomeen oppiakseen vielä enemmän. Vuonna 1999 Cathy järjesti Seattlessa kantelekurssin, jossa Timo Väänänen oli opettamassa. Siellä oli oppilaana Satu Mikkola, joka järjesti vielä kaksi kurssia Portlandissa. Ensimmäisellä niistä perustettiin Livakat-kanteleryhmä.”
Suomalaisista kanteleensoittajista Wilho on tavannut Timo Väänäsen, Arja Kastisen ja Toivo Alaspään. Yksi Wilhon elämän huippuhetkiä oli, kun hän tapasi Toivon Suomessa.
”Vietin kolme tuntia hänen kanssaan kesällä 2000. Sen jälkeen sanoin Kaisalle, että nyt olen valmis palaamaan kotiin. Matkani oli täydellinen, kun sain viettää aikaa Toivon kanssa. Se oli hieno hetki!”, muistelee Wilho.
Kantele-Kreetan perillinen
Wilhon suvussa kanteletta on soitettu jo viidessä polvessa. Hänen isoisoisoäitinsä oli Kreeta Haapasalo, kuuluisa 1800-luvulla elänyt kanteleensoittaja, joka elätti 11-lapsisen perheensä esiintymällä Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä. Hän on Wilholle suuri ylpeyden aihe.
”Tuntuu kuin olisin sukua kuninkaalliselle! Kantelekonserttien alussa Kaisa, joka matkustaa aina mukanani, kertoo Kreetan elämästä ja näyttää hänestä kuvia. Ja tavallisesti päätämme konsertin laulamalla yhdessä Kreetan sävellyksen Mun kanteleeni, jota minä säestän”, selittää Wilho.
Kanteleensoittoa Wilho kuuli myös Oscar- ja Matt-sediltään. Perinnettä jatkavat nyt Wilhon lisäksi hänen tyttärensä Karen ja sisarensa May, joiden kanssa Wilho esiintyykin. Wilhon poika Riki on myös musikaalinen, samoin kuusi lastenlasta.
Wilho on välittänyt kanteleperinnettä kunniakkaasti USA:ssa. Hän soittaa muun muassa kirkoissa, festivaaleilla sekä suomalaisten tärkeinä juhlapäivinä. Yhdeksi mieluisimmista esiintymispaikoista hän mainitsee Elderhostellit, vanhemmille ihmisille tarkoitetut majatalot, joiden vieraille Wilholla on tapana pitää konsertti.
”Tavallisesti esitän isäni soittamia kappaleita, suomalaisia kansansävelmiä, virsiä, musiikkia eri puolilta maailmaa ja omia sävellyksiäni. Kuulijat ovat hyvin tarkkaavaisia ja kyselevät paljon jälkeenpäin.”
Kunnianosoituksilla palkittu
Wilho Saari on parin viime vuoden aikana saanut runsaasti tunnustusta työlleen. Marraskuussa 2005 hänelle myönnettiin Washingtonin valtion Governor’s Heritage -palkinto ja syyskuussa 2006 hän ja Kaisa vastaanottivat Niskasen säätiön Scandinavian Heritage -palkinnon Portlandissa, Oregonissa.
”Seuraavana päivänä lensimme Washington DC:hin, jossa sain 2006 NEA National Heritage Fellowship -palkinnon. Se on USA:n korkein kansanperinteen kunnianosoitus. Suurin osa palkinnon yhdestätoista vastaanottajasta oli viihdemaailman isoja nimiä ja me olemme täällä metsässä piilossa… Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet epätodellisia! Voin vain todeta, että Luoja on ollut hyvä meille ja toivon, että voin välittää sitä hyvää muille kanteleensoiton välityksellä.”
Wilhon mielestä kanteleessa on parasta sen rauhoittava ääni, joka tuntuu saavuttavan ihmisten sydämet. Sitä ominaisuutta Wilho käytti hyväkseen opettaessaan nuorten vankilakoulussa.
”Soitin usein kotitekoista kasettiani taustamusiikkina, kun pojat tekivät tehtäviään. He sanoivat, että musiikki tekee heidät levollisiksi. Oppilaat myös rakensivat kanteleita itse.”
Kun kysyn, mitä kantele merkitsee Wilholle hän siteeraa kirjettä, jonka sai rouvalta, joka oli kuullut Wilhon soittavan Finnfestissä, Berkleyssä vuonna 1986.
Wilho Saari”Tämä taitaa olla fanikirje, ensimmäinen koskaan kirjoittamani. En koskaan unohda sitä kaunista musiikkia, jota soititte sinä iltapäivänä. Elämässäni on juuri ollut paljon sekasortoa ja surua, ja musiikkinne oli kuin voidetta haavoihini.”
- Syntyi 7.7.1932 Nasellessa, Washingtonissa. Äiti Aili muutti USA:han Raumalta 1911 ja isä Wilho Sr. Halsualta 1915. Wilholla on veli Leo ja sisar May, josta tuli pianisti ja musiikinopettaja.
- Aloitti pianonsoiton 9-vuotiaana ja soitti koulussa myös altto- ja baritonitorvea, trumpettia ja bassoa. Yliopistossa Wilho soitti pianoa ja urkuja kirkossa ja koulun jumalanpalveluksissa. Hän myös opetti pianoa ja urkuja Seattlessa asuessaan.
- Opiskeli musiikkia Seattlessa 1950-luvulla ja suoritti kirkkomusiikin BA-tutkinnon Northwest Bible Collegessa 1956 ja musiikkikasvatuksen BA-tutkinnon Seattle Pacific Collegessa 1958.
- Tapasi vaimonsa Kaisan (o.s. Kankkunen) 1956, kun tämä matkusti ylioppilaaksi tultuaan Jyväskylästä USA:han. He menivät naimisiin kesällä 1957 ja perheeseen syntyi kaksi lasta, Riki ja Karen. Karen opettaa pianoa, musiikkia ja 5-kielistä kanteletta.
- Toimi opettajana Washingtonin Brooklynissä, Seattlessa sekä Liberiassa, Länsi-Afrikassa ennen paluutaan kotikaupunkiinsa Naselleen 1968. Siellä Wilho opetti 23 vuotta nuorten vankilassa, josta jäi eläkkeelle 1991.
- On julkaissut kasetit Kantele Christmas 1987, Kantele Hymns 1988 ja Kantele Folk Music 1988 sekä cd:t Kantele Rock-a-bye 1995 (myös kasettina) ja Vilhon Vintiltä 2004. Toiveena on tehdä oma nuottikirja ensi vuonna.
- On saanut tunnustuksena työstään kanteleopettajana ja -muusikkona Washingtonin valtiolta Folk Art -apurahan opetukseen 1993 ja Governor’s Heritage -palkinnon 2005. Vuonna 2006 hän sai Niskasen säätiön Scandinavian Heritage -palkinnon yhdessä vaimonsa Kaisan kanssa sekä National Endowment for the Arts National Heritage Fellowships -palkinnon.
teksti: Arja Kangasniemi
Kantele 3/2007