Muusikeri Paul Salmisen toiminta kanteleen kehittäjänä oli lyhyt jos lasketaan aika ensimmäisestä patenttihakemuksesta vuonna 1920, viimeiseen kanteleeseen 1949. Aivan tyhjästä Salminen ei ole virityslaitettaan keksinyt, vaan samanlainen idea oli käytössä mm. konserttiharpuissa. Kanteleen sävelvaihtokoneiston parissa teki töitä myös Hannes Wallen USA:ssa ja päätyi samantapaiseen
keksintöön kuin Salminen.
Rullakanteleen nr. 1 sävelvaihtajakoneisto.
Sävelvaihtajakoneistojen taustaa
1600-luvulla tirolilaismuusikot kehittivät kielikohtaisen sävelvaihtajan harppuun. Kunkin kielen kohdalla olevasta sävelvaihtajasta soittaja saattoi muuttaa kielen sävelkorkeutta puolen sävelaskeleen verran. Pian harppuun kehitettiin jalkakäyttöinen pedaalijärjestelmä, jotta soittajan kädet olisivat vapaat kielten näppäilemiseen. Vuonna 1720 Saksalainen Jakob Hochbrucker (1673–1763) kehitti 5-pedaalisen, myöhemmin 7-pedaalisen harpun. Lopullisesti nykyisen konserttiharpun kaltaiseen mekanismiin päästiin Ranskassa, missä ensin Georges Cousineau (1733–1799) rakensi vuonna 1782 harpun, jossa kaksi seitsemän pedaalin sarjaa mahdollisti kunkin kielen korottamisen joko puoli- tai kokoaskeleen verran. Vuonna 1808 Sebastien Érard (1752–1831) rekisteröi patenttinsa kaksoispedaaliharpulle, jossa yhdellä seitsemän pedaalin sarjalla saadaan jokaisen oktaavin samannimiseen kieleen puoli- tai kokosävelaskeleen korotus yhtä pedaalia käyttämällä.
Harpussa on diatonisesti viritetty kielistö, jossa jokaisella kielellä on kaksi pyörivää kahdella tapilla varustettua rullaa, joita pyörittämällä kieltä voidaan lyhentää. Kun kieli on pisimmillään on se silloin alennettu. Kun kieltä lyhennetään ensimmäisellä rullalla on se silloin perusvireessä ja seuraava rulla ylentää kielen. Tällainen koneisto sopii harppuun, jossa käytetään suolikieliä ja tällaisen koneiston käyttö ei tuota vaikeuksia.
Kaliforniassa, Berkeleyssä asunut Hannes ”Hans” Wallen työskenteli vuosikymmeniä kanteleen hyväksi, jotta kantele ei vain säilyisi Suomen kansallissoittimena, vaan tulisi myös varteenotettavaksi soittimeksi taidemusiikin esittämisessä. Jo v. 1912 Wallen suunnitteli kanteleeseen ensimmäisen ”duurienvaihtajan”, jonka avulla kantele soveltuisi myös orkesterisoittimeksi. Wallen patentoi duurienvaihtajansa nimikkeellä ”Harp” 30.9.1937. Wallenin sävelvaihtajakoneisto on periaatteeltaan aivan samanlainen kuin Salmisen toinen patentti vuonna 1927. Erotuksena on vain vaihtajatankojen laakerointi. Wallenin ideaan perustuva laakerointi otettiin käyttöön Jaakko Noson patentissa ”Sävellajien muutoslaite kanteleeseen” vuodelta 1951, Lauri Kellokummun patentissa ”Kanteleen vipukoneisto” vuodelta 1986 ja myös niissä koneistoissa, joita nykyiset kanteleenrakentajat käyttävät.
Wallenin ”duurivaihtajan” kuva patenttihakemuksessa v. 1939.
Tunsiko Salminen Wallenin koneiston hänen kehitellessään omia kanteleitaan ei ole tiedossa. Monet keksinnöt tehdään usein monessa eri paikassa keksijöiden tietämättä toisistaan mitään. Hannes Wallen tunsi Salmisen kanteleet. Veikko Hintikan kirjoittaa Työväen musiikkilehdessä numero 5/1951:
”Tulkoon mainituksi vielä väärinkäsitysten välttämiseksi sekin, että Hannes Wallen on ruvennut suunnittelemaan sävellajienvaihtajansa jo huomattavasti aikaisemmin kuin Suomessa siihen asiaan kiinnitettiin huomiota. Wallenin kantele poikkeaa nk. Salmisen kanteleesta nimenomaan siinä, että siitä on kaikki tarpeeton jätetty pois ja duurien vaihtaminen tapahtuu mahdollisimman vaivattomasti. Laite on yksinkertainen kuten kaikki hyvät keksinnöt.”
Myös sitraan kehitettiin ja patentoitiin monenlaisia diatonisia ja kromaattisia kielityksiä ja sävelvaitajalaitteita 1800-luvulla jolloin se oli muotisoitin Euroopassa. Ehkä siksi kantelekoneistopatenteissa viitataan siihen että keksintö soveltuu myös samantapaisiin soittokoneisiin. Patenttihakemuksessaan Salminen toteaakin: ”lisälaitteen voi yhtä helposti sovittaa muihin samantapaisiin soittimiin, kuten esimerkiksi sitraan.” Salminen on varmaan ollut myös perillä Pietarissa asuessaan siitä kehitystyöstä mitä Venäjällä oli tehty kanteleelle. Nämä ovat tietysti arvailuja, mutta osoittavat että kiinnostusta kanteleen kehittämiselle oli muuallakin samaan aikaan kun Salminen aloitti kehitystyönsä.
Ensimmäisessä patenttihakemuksessaan Salminen kirjoittaa keksintönsä taustasta:
”Kansansoittimena kantele on joutunut jotenkin syrjään, mutta viime vuosikymmeninä on ruvettu kanteletta taas suosittamaan ”Kansalliseksi” soittimeksi. Kreeta Haapasalon, A. Okeströmin, ja Pasi Jääskeläisen jälkeen on ilmaantunut yhä uusia kantelekonserttien pitäjiä, sekä kaupungeissa että maaseudulla, mutta yleiseksi kansansoittimeksi se ei ole ainakaan vielä päässyt.
Esteenä on sen virityksen vaivalloisuus, tekniikan epämukavuus ja äänisävyn heikkous. Kuitenkin on sillä laulun säestimenä hyvä vaikutus. Sellaisena se kylläkin voi saavuttaa kansallistaiteellista merkitystä.
Keksinnölläni olen poistanut näitä puutteita kanteleesta, nyt voi soittaa missä äänilajissa tahansa, ja viritys äänilajista toiseen tapahtuu silmänräpäyksessä painamalla sen äänen kieltä, jota haluaa muuttaa puoli ääniastetta ylös tai alas, jolloin muutettavan äänen oktaavi-äänet muuttuvat mukana.”
Virityslaite kanteleeseen, eli rullakantele
Paul Salmisella oli monta erilaista sävelvaihtajakoneistoa, jossa diatonisesti viritetyn kielistön jokaista kieltä voidaan ylentää tai alentaa koneiston avulla. Ensimmäinen Salmisen koneisto perustui kielen kääntämiseen ja toinen venyttämiseen. Kielien kääntämiseen perustuvia koneistoja oli kaksi erilaista, ja kielien venyttämiseen perustuvia koneistoja kolme erilaista (malleihin A3, B3 ja 5). Salminen haki patenttia vuonna 1920 keksinnölle nimeltä ”Virityslaite kanteleeseen ja sentapaisiin soittokoneisiin”. Salminen sai 23.12.1921 virityslaitteelle patentin numero 8748. Hakemuksen mukaan:
”Kanteleessa on 30 kieltä, viritettynä diatonisen sävelasteikon mukaisesti, siinä sävellajissa missä niitä soittaja kulloinkin tahtoo soittaessaan käyttää… Tämä saavutetaan siten, että kanteleseen käsisijan muodostavan kannen alle sovitetaan rullia. Joka rullan päällä on kolme kieltä, nimittäin peruskieli ja puolta ääntä alempi kieli ja puolta ääntä ylempi kieli. Apukielet saadaan käyttöön siirtämällä rullaa puoleen tai toiseen.
Vielä on keksinnölläni se uusi hyvä ominaisuus, että kanteletta voidaan virittää (puhtaaseen luonnolliseen viritykseen, joka soi kauniimmin), eikä ole pakkoa virittää tempereerattuun, (tasoitettuun) joka on vielä vaikea virittää. Keksinnön mukaisen lisälaitteen voi yhtä helposti sovittaa muihin samantapaisiin soittimiin, kuten esimerkiksi sitraan. Samalla tulee kanteleen nuottikirjallisuus itsestään täydellisemmäksi ja monipuolisemmaksi kun voidaan soittaa harpun ja helpommin sovitettuja pianokappaleita.”
Keksintö olisi voinut avata huikeita visioita erilaisiin viritysjärjestelmiin. Olihan siinä käytettävissä suuri määrä kieliä. Seitsemää diatonisen asteikon (C, D, E, F, G, A,H ) säveltä kohden oli vielä kaksi apukieltä, eli yhteensä 21 eri kieltä, kun kromaattiseen oktaavin laajuiseen asteikkoon tarvittaisiin vain 12 kieltä.
Ilmeisesti tämä systeemi ei kuitenkaan ollut käytössä Salmisen kanteleissa. Ensimmäisessä rullakantelemallissa, jossa jokaista peruskieltä kohden on kaksi apukieltä, vain toinen apukieli on kiinni rullassa, mutta toinen apukieli kiinnittyy kiinteästi rullakoneiston alalevyyn. Rullakanteleista on käytetty nimitystä spindellikantele (spindelli=kara). Koska Salminen käytti patenttihakemuksessaan tästä osasta nimitystä rulla, eikä spindelli, kutsumme kannelta rullakanteleeksi.
Salmisen rullakanteleiden valmistusmääristä ei ole tietoa. Salminen myi patentin 16.12.1922 Hellas-pianotehtaalle, joka rakensi kanteleita tuntemattoman määrän. Kolme tällaista Hellaksen rakentamaa kannelta on tiedossamme, yksi niistä on Keski-Suomen museossa, yksi Suomen kantelemuseossa ja kolmas on yksityisomistuksessa Helsingissä. Lisäksi kantele esiintyy Koti-lehden numero 4/1938 äitienpäivänumeron kansikuvassa.
Rullakantele numero yksi
Rullakantele numero yksi on isompi kooltaan kuin numero kaksi. Kaikukopan mitat ovat 840 mm x 575 mm x 98. Sivut ja ponsi on päällystetty mahonkiviilulla. Ponsi on kiinnitetty ruuveilla koppaan. Ponsi lisää kanteleen pituutta 127 mm, eli kanteleen koko pituus on 967 mm. Koneiston pituus on 560 mm ja leveys 80 mm. Kielien väli on 17 mm. Kanteleessa on yhteensä 80 kieltä. Kanteleessa on matalammasta päästä lähtien kaksi kieltä kolmessatoista ensimmäisessä rullassa. Seuraavissa 14 rullassa on kaksi kieltä ja lisäksi kolmas kieli, joka kiinnittyy koneiston pohjalevyssä olevaan kielinastaan. Seuraavissa kuudessa rullassa on taas kaksi kieltä rullaa kohti. Kanteleessa on kuitenkin jokaista rullaa kohden kolme viritystappia, vaikka niitä ei olisi tarvinnut ala- ja yläpäässä. Kantelessa on kolme korkeata jalkaa ja se painaa 13 kiloa ja 680 grammaa. Malli 3B on 8,2 kiloa keveämpi.
Rullakantele numero kaksi
Hellaksen valmistama rullakantele malli kaksi on pienempi kooltaan. Pituus on 932 mm x 510 mm x 70 mm. Korkeus ponnen kohdalla on 120 mm. Koneistossa on 33 rullaa. Kielien väli on 15 mm. Koneisto on 503 mm leveä, eli 57 mm kapeampi kuin numerossa yksi. Keski-Suomen museon ja Suomen kantelemuseon kokoelmissa olevien kanteleiden kielitykset poikkeavat toisistaan. Kantelemuseossa olevassa kanteleessa on rullaa kohti vain kaksi kieltä. Kieliä on yhteensä 66. Keski-Suomen museon kanteleessa on samantyylinen kielitys kuin mallissa numero yksi. Viritystappien lukumäärä vastaa kuitenkin parikielien ja kolmoiskielien rullia. Kieliä on yhteensä 84 kpl. Bassokielipareja on kaksitoista ja diskanttipuolella on vain kolme parikielirullaa. Kun mallissa yksi kielet kiinnittyvät rullaan ja rullakoneiston alalevyyn, niin Keski-Suomen museossa olevassa kanteleessa näin on vain yhdessä kielessä. Muut kielet on kiinnitetty rullan laakeriin.
Tiedossamme olevissa kolmessa rullakanteleessa kielitys on ratkaistu eri tavoilla. Tämä viittaa siihen, että malli on ollut vielä tuotekehitysvaiheessa ja lopullista ratkaisua on vielä haettu. Salmisen muistiinpanoista ei löydy tietoja siitä miten kielistö tulisi virittää. Salmisen kantelekoulut on tehty suurkanteleelle.
Suurkantele
3.4.1927 Salminen sai patentin uuteen keksintöönsä, ”Lisälaite kanteleeseen ja sentapaisiin soittokoneisiin”. Kielen venyttämiseen perustuvassa koneistossa diatonisesti viritetyn kielistön kielien sävelkorkeutta voidaan laskea ja nostaa koneiston avulla venyttämällä ja löysäämällä kieltä. Tälle koneistolle Salminen sai patentin numero 11483. Hakemuksessa Salminen kuvaa keksintöä:
”Keksinnön tarkoituksena on saada yksinkertaisella diatonisella säveljärjestelmällä varustetun kanteleen tai muun soittokoneen muuttumaan kaikkiin sävellajeihin ja kaikkiin glissando (liuku)-sointuihin.”
Suurkanteleen soitto-oppaassa Salminen kertoo:
”Olen laatinut tämän oppaan keksimälleni, patenteeratulla laitteella varustetulle kanteleelle. Tämän kanteleen ponsipäässä on seitsemän käännintä (sävelvaihtajaa), joiden avulla voidaan sävellajia vaihtaa siihen sävellajiin, mihin sävellys sitä vaatii. Tämä kantele vastaa siten sävellajeiltaan nykyaikaista konserttiharppua.”
Salminen suunnitteli uuden koppamallin, johon uusi koneisto asennettiin. Salminen nimitti kokonaisuutta suurkanteleeksi, malli 3A. Tässä mallissa kanteleen kääntimet, eli sävelvaihtajat, ovat kanteleen pitkän kielen puolella. Vuonna 1934 Salminen muutti sävelvaihtajakoneiston kanteleen diskanttikielien puoleiselle sivulle. Tästä tuli malli 3B. Lyhyen sivun puolelta soittaville Salminen suunnitteli mallin numero 4, joka on peilikuva malleista 3A ja 3B. Mallia numero neljä on valmistunut vain kaksi kappaletta, vuonna 1936 Väinö Hannikaiselle ja 1946 Armas Havuselle Kauhajoelle.
Malleissa 3A ja 3B on pieniä eroja. Mittasimme mallit 3A, numero 23 ja 3B numero 58. 3A kanteleessa on 35 kieltä ja mallissa 3B 36 kieltä. Ensimmäisissä mallin 3A-kanteleissa ei ole kielinastoja viritystapin edessä, vaan kieli lähtee suoraan viritystapeista. Myös kielien mitoissa on suuria eroja. Mallissa 3B viritystappilistaa on levennetty ja viritystapit eivät kulje suorassa linjassa, vaan viritystapit ovat ikään kuin 7 kielen tyhmissä koska kielet lähtevät koneiston päässä myös eri etäisyyksiltä. Kielien väli on 10,20 mm.
Malli 3A oli tuotannossa vielä vuosia sen jälkeen kun malli 3B tuli tuotantoon. Koneistojen kuvista voi nähdä, että uusi koneisto on helpompi valmistaa, sillä sen akselissa on yksi mutka vähemmän. Mallin neljään kävi sama koneisto kuin 3B kanteleeseen.
Kantele numero viisi
Kantelemallissa viisi ei ollut Salmisen käyttämässä terminologiassa suurkantele, eikä kotikantele, vaan pelkästään malli numero viisi. Kanteleessa on suuri ponsi ja kierukka joilla on tavoiteltu vanhojen koverrettujen kanteleiden näköä. Kielivälit ovat poikkeuksellisen kapeat, jolloin koneistokin on kauttaaltaan normaalia pienempi. Malli muistuttaa rakenteeltaan vanhoja yhdestä puusta koverrettuja kanteleita. Sen kaikki sivut ovat suoria, myös viritystappisivu, joka Salmisen kanteleissa on tavallisesti kaareva. Peräsivu on varustettu ponnella koverretun kanteleen tapaan. Kärkiosaan on veistetty kierukka viulun tapaan.
Soittimen pituus on 1495 mm leveys 291 mm ja korkeus 95 mm. Kieliä soittimessa on 32. Koneisto on pienempi kuin mallien 3A ja 3B koneisto. Koneiston pituus on 300 mm ja leveys 52 mm. Akselien halkaisija on myös pienempi (ø 7 mm), kun suurkanteleessa se on 10 mm. Myös kieliväli on vastaavasti kapeampi. Paksuimman ja ohuemman kielen väli on 283 mm, jolloin kielien väli on keskimäärin 9,39 mm. Kanteleen keskellä olevat kääntimet, joita on seitsemän, toimivat yhden puolisävelaskelen alennnuksella tai korotuksella, riippuen siitä miten kantele on viritetty. Kääntimissä on vain kaksi asentoa erotuksena mallien 3A, 3B ja 4 kolmiasentoisille kääntimille.
Paul Salmisen kantelejulkaisut
Fazerin musiikkiliike markkinoi Salmisen kannelta numero 3A nimellä Suur- eli harppukantele. Vanhin löytämämme kantelemainos on Fazerin musiikkiliikkeen hinnastossa. Hinnasto on painettu vuonna 1927 tai sen jälkeen, koska hinnastossa on mukana myös Salmisen Suurkanteleen soitto-opas, joka julkaistiin vuonna 1927. Vuonna 1949 Fazer julkaisi Salmisen uuden Kantelekoulun ja vuonna 1955 Kantelekirjan.