”Jokkaisell o omat kyytisä”, sano Kaukolan muori ko uunilta putos. No, otin muorista vaarin ja valitsin tämän tien. Tai itse asiassa kökkyräisen polun, jolta ei juurakoita, eikä toisaalta myöskään sävähdyttäviä yllätyksiä näytä puuttuvan. Ajattomuuden matka menneeseen on samalla matka nykyisyyteen ja luo valoa matkalle tulevaisuuteen.
Arhippa Perttunen lauloi erään ikiaikaisen järisyttävän kuvauksen soittajan ja soittimen kohtaamisesta:
”Ei se soitto muilla soita
Kun ei soine laatijalla
Vangu vaivan nähnehellä”
Itseltänsä soittajalta
Kyynäl vieri silmältähän,
Toinen toisesta norahti
Häriämmät päätä pääskyn
Itseki metsän emäntä
Kantervoa kuulemahan;
Itseki veen emäntä
Rinnon ruokuhun ajaksen
Kantervoa kuulemahan
Kantervoi kalan evästä”
Saman asian toisin sanoin vinkkasi Salon taidemuseon museomestari Simo Suni lukeneensa Perniön museon museokirjasta. Ja kas, sieltä löytyi vitriinistä kaunis 12-reikäinen (ilman tappeja) kantervo, jonka museon perustaja K. F. Kaarlonen oli ostanut Kuopion maatalousnäyttelyssä v. 1906 Iivana Shemeikalta: ”Kielet puuttuvat ja oli Sh, varoittanut niitä panemasta, koska soitto tulee ylen ihana ja koko luomakunta tulee kuulemaan”.
Joitain vuosia ennen Kuopion keikkaa haltioitui Iivo Härkönen Shemeikan soitosta tämän kotona:
”Mutta sitten ottaa Iivana kantelonsa orrelta ja käy pöydän päähän. Koskettaa kieliin, – kuni heräisi hämäräinen pirti ja värähtäisi sammalseinä! Sydämissä käy sykähdys. Ja kun siitä saa pitempi soitanta, niin on kuin eteen loihtiutuisi muinaiskarjalainen karkelotanhut reippaine tanssinpyörteineen, poikien jalanjyskeineen ja tyttöjen helmanhulmeineen! Ja tuntuu kuin kuulija olisi joukossa. Mutta samalla siinä soitossa on tyynnyttävää, uuvuttavia unelmia tuovaa, – ja on näkevinään vanhan savupirtin, jossa väki on puhdetöissä, vanhus Väinönlauluja laulamassa ja nuorikot nurkemmalla lempimielin laulua kuulemassa…” (Härkönen, Iivo. 1904. Tulia ym. kuvauksia. Porvoo.)
Ja tästä alkaa taivallus. Hmh, ”Pimijält näyttää”, sano kirvulainen suutar ko saappaa vartee kurkist.
Tarvitaan oikeanlainen soitin.”Ihmise pitteä tieteä: sittäi, tättäi, tuotai, toatai.” Ilman tietoa kyseiseen musiikkiin käytetyn instrumentin ominaisuuksista myös musiikin ymmärtäminen jää vajaaksi, eikä asian ydin vilkuta edes nurkan takaa.
Kanteleen rakennustavan, rakenteen ja puumateriaalin laadun lisäksi olennainen seikka on myös kielimateriaali. 1800-luvun kanteleissa käytettiin kielimateriaalina usein vaskilankaa (jouhi- ja rauta- tai teräskielten lisäksi) ja joitain vaskikantelemalleja on nyt rakennettu uudelleen varsin innostavin tuloksin.
Tietoisuus vaskilangasta kielimateriaalina on kuitenkin nykyään kovin vähäistä; erilaisia lankalaatuja on tarjolla melko paljon (suuri osa huonolaatuista), ja tarkoitukseen parhaiten sopivalla seoksella valmistetun langan löytäminen on vasta tutkimus- ja etsintävaiheessa. ”Vaikkei voi tehhä hyväks, voipha paremmaks.” Halvasta messinkilangastakin näyttää olevan mahdollista tehdä kylmämuokkauksen keinoin varsin kelvollista kielilankaa. Jatkamme tutkimista…
”Nietsivoo moalima kunnijast, kuoltavaha teält o kuitekii.”
Ei sada ihastuksen ylisanoja kirveellä veistetyn kantervon kantajalle. Mutta se saundimaailma! Ja se tatsi! Jos joskus saa soitolle ei-museoidun koverokanteleen, on se kuin avattu ikkuna, väylä salattuun tietoon, esi-isien ja ajattomuuden ääni. ”Minkä neät millajseks, an sen olla sellajsen”, sano Pyhäjärve tyttö, ja sen todisti oikeaksi Niemisen Rauno rakentamalla kopioita museosoittimista. Sointimaailma on taivaallinen. Ja silti jokainen soitin on omanlaisensa, jokaisella soittimella on oma sielu, ja sielua pitää kunnioittaa. Eli soittajan tehtävä on löytää keinot, miten hän saisi käytössään olevasta soittimesta sen parhaat ja herkimmätkin piirteet esiin.
Yhdysasentoinen kanteleensoittotraditio ei ole pelkästään sävelmiä, soittotekniikkaa ja historiantuntemusta. Se tarjoaa mahdollisuuden linkittää tämä päivä historiallisiin juuriimme (joiden täsmällistä pituutta emme pysty edes tietämään) ainutlaatuisella tavalla. Yksilöt luovat musiikin. On tärkeätä ymmärtää, että julkaistut nuotit edustavat vain pientä murto-osaa valtavasta musiikillisesta perinnöstä. Kyseessä on muistinvaraisuuteen, perimätietoon, luovuuteen, muunteluun ja improvisaatioon pohjautuva musiikkikulttuuri, joka muodostuu yksilöiden tekemistä, erilaisuudessaan kokonaisuutta täydentävistä valinnoista. Kaikki tämä, yhdistettyinä tietoon ja taitoon instrumenteista, soittotekniikoista, viritysjärjestelmistä, vanhoista kanteleensoittajista ja musiikin ideologiasta, antaa nykymuusikolle sellaisen voimavaran, että ”ennää ei pöksyt purista, vaikka moalima ahistais”.
Pitäkää silmät auki ja vastaanotin valppaana: ensi kesänä on tulossa Sommeloon koverokanteleen rakennus- ja soittokurssit!
Sommelo: http://www.runolaulu.fi/sommelo/