Akateeminen kantele (1,2&3)

Kantele on viimeaikoina ollut akateemisten jatkotutkintojen aiheena tai välineenä.  Tieteellisen tutkimuksen kohteena kantele on hämmästyttävän vähän, mutta melko uusiin taiteellisiin tutkintoihin kantele on ehtinyt hyvin mukaan. Kantele-lehti pyysi lisensiaatti- tai tohtoriopintoja tekeviä tai jo tehneitä kertomaan työstään. Tässä muutamia vastauksia, lisää seuraavissa Kantele-lehden numeroissa.

Kantele-lehti kysyi:

• Missä ja milloin työ on tehty / tehdään?
• Mikä on aiheesi?
• Kuvaile työn sisältöä ja kerro mikä on työn tärkein löytö, merkitys, saavutus tms.?
• Mikä on ollut tärkein työn anti?
• Miten työ on vaikuttanut uraasi, oman työn sisältöön, taiteelliseen työhön, tieteelliseen työhön?
• Oletko jatkanut aiheen käsittelyä?
• Miten työsi on huomioitu?

Ritva Koistinen:

Aloitin varsinaisena opiskelijana Sibelius-Akatemian DocMus-yksikössä syksyllä 2007 ja tavoitteeni on saada tutkinto valmiiksi vuoden 2012 aikana.

Jatkotutkintosuunnitelmani otsikko on ”Kosketuksen taito ja taide. Kokonaisvaltainen lähestymistapa kosketukseen kanteleensoitossa.” DocMus-yksikössä on taiteellisen ja tieteellisen koulutuksen rinnalla ns. kehittäjäkoulutus, jonka puitteissa teen projektini.

Suunnitelma koostuu useasta osaprojektista: kirjallinen osuus, kaksi konserttia sekä verkko-oppimateriaali kosketuksen- / soittotekniikasta. Lähestyn ’kosketus’-ilmiötä useasta suunnasta, merkittävässä osassa sen tutkimisessa on oma kokemukseni muusikkona ja opettajana. Tuloksia ei tässä vaiheessa ole mahdollista arvioida, mutta tällä hetkellä keskeisenä tutkimisen kohteena on liikkeen merkitys ’kosketuksessa’. Tutkin tätä mm. analysoimalla omaa ja opiskelijoiden soittoa. Soiton videointi kuuluu myös työtapoihini. Muina osa-alueina mainittakoon mm. kanteleensoiton ergonomia ja toiminnallinen anatomia soittajan kannalta.

Tähän mennessä olen pitänyt yhden konsertin. Yksi työhöni liittyvä artikkeli julkaistaan lähiaikoina ilmestyvässä Musiikin Suunta -julkaisussa. Koen hyvin antoisana paneutua tähän tyhjentymättömään aihepiiriin, joka on jokaiselle kanteleensoitajalle keskeinen mutta jota on tutkittu vähän.

Olen jo huomannut työskentelyn positiivisen vaikutuksen opetustyöhöni: kosketuksen kokonaiskuva hahmottuu selväpiirteisemmin ja on helpompaa selittää opiskelijoille esim. erilaisia liikkeellisiä ilmiöitä. Olen saanut muutamia apurahoja työtä varten. Useat koti- ja ulkomaiset kollegat ovat osoittaneet kiinnostusta työtäni kohtaan.

Rauno Nieminen

Aloin valmistella tutkimussuunnitelmaa vuonna 2002. Päätoimisena opiskelijana olin vuodet 2004-2007. Valmistuin marraskussa 2008. Opinnot suoritin Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla  kehittäjäkoulutuksessa ja olin Kansanmusikin ja populaarimusiikin tutkijakoulun jäsen. Työn suorituspaikka oli oma verstas Ikaalisissa ja eri maiden museot ja arkistot.

Otsikko on Soitinten tutkiminen rakentamalla – esimerkinä jouhikko ja se oli Sibelius-Akatemian kansanmusikin osaston ensimmäinen tieteellinen tutkinto.

Opinnäyte koostui kolmesta osasta: museosoitinten kopioiden rakentamisesta, Jouhikko – The Bowed Lyre -kirjasta sekä kirjallisesta raportista. Tutkimuksen tavoitteena oli kehittää soitinkopiointimenetelmä, jonka avulla voi rakentaa kopioita museosoittimista. Kopioiden rakentaminen on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, koska nykyisen suuntauksen mukaan soittimia ei enää konservoida soittokuntoon. Soitinkopiointimenetelmässä kerätään tietoja paitsi soittimesta, myös sen historiasta, musiikista, soittamisesta, soittajista ja soittimeen liittyvästä arkistomateriaalista.

Jouhikon historiaa, tallennetut sävelmät ja äänitteet julkaisin kirjassa Jouhikko – The Bowed Lyre. Kirjassa on julkaistu kaikki tiedossa olevat jouhikkonuotinnokset Viron mantereelta ja saaristosta sekä Savosta ja Karjalasta. Oppaan liitelevy sisältää alkuperäiset jouhikkoäänitteet vuosilta 1908 –1931. Lisäksi julkaisussa on tietoja jouhikon historiasta ja soittajista. Tekstiin on myös kirjattu se tieto, mikä on saatu jouhikkoa soittamalla ja rakentamalla.

Kirjallinen raportti Soitinten tutkiminen rakentamalla. Esimerkinä jouhikko esittelee tutkimuksen taustaa, tutkimusmenetelmän ja menetelmän kehittämisen soitinkopioiden rakentamisen avulla. Tavoitteena oli selvittää, miten soittimia voi tutkia rakentamalla ja saako rakentamalla soittimista sellaista tietoa, jota niistä ei muuten saisi.

Museosoittimista rakennetut noin 20 soitinta olivat näyttelyssä Kuhmon Juminkeossa, Tampereen Metso-kirjastossa ja Pitäjänmäen kulttuurikirkossa.

Koska kysymyksessä oli kehittäjäkoulutustutkinto, se koostui monista erilaisista tieteellisistä, taiteelisista ja kokeellisista osista. Jouhikoiden testauslaboratorioksi muodostui vuonna 2005 perustettu Jouhiorkesteri. Soolo- ja jouhiorkesterikonsertteja oli yli kolmekymmentä. Yhtye julkaisi levyn Nikodemus, jossa piti käyttää soitinkopioita. Kopiot osoittautuivat kuitenkin niin erilaisiksi kuin ne modernit pelit, joilla orkesteri soitti, että niitä ei ehditty opetella soittamaan. Tutkimustuloshan tämäkin oli. Jouhikoiden tutkiminen on vaikuttanut jouhiorkesterin soittimiin ja nykyisin harjoituksissa suuri aika kuluu tallojen vaihtamiseen, erilaisten jousien kokeiluihin, äänipinnan siirtelyyn ja kielikokeiluihin. Jouhiorkesteri pääsi vuonna 2008 Sevillaan Womex-festivaalille esiintymään, mikä on edistänyt orkesterin kansainvälistä ura merkittävästi.

Esittelin tutkimukseni tuloksia monissa seminaareissa ja artikkeleissa. Näistä mainittakoon mm. Jousisitra ja Porthanin Harpu, joka julkaistiin Etnomusikologisen seuran vuosikirjassa. Harpun tukimukseen kului aikaa kokonainen vuosi vaikka se oli vain yksi pieni sivupolku tutkimuksessani. Tutkimus toi päivänvaloon kaksi uutta soitinta, harpun (jousisitra) ja kampiliiran ja Ontrei Malisen kanteleen. Nämä olivat sellaisia yllätyksiä joista ei osannut edes haaveilla työn alussa. Työn merkitys tai merkitsemättömyys varmaan selviää kun aikaa kuluu vähän enemmän.

Kyllä tämä jonkinlainen välietappi on 1970-luvulla alkaneessa jouhikkotutkimuksessa.  Ei työ kuitenkaan valmiiksi tullut. Uusia tutkimusaiheita nousi pintaan. Esimerkiksi mikä on kanteleen ja jouhikon välinen suhde. Novgorodin arkeologisten löytöjen perusteella kantele voisi olla samasta näppäiltävästä lyyrasta lähtöisin kuin jouhikko?   Kyllä sekin on tärkeä anti että tohtorin tutkinto valmistui.

Olen palannut  opettamaan soitinrakennusta Ikaalisten käsi- ja taideteollisusoppiaitokseen ja kun työni käsitteli soitinkopiointia joka on varsin suosittua soitinrakennusalalla voin hyödyntää tutkimusta suoraan opetuksessani. Tieteellisen tutkimuksen tekemiseen sain hyvät eväät koulutuksesta, mutta tutkiminen on nykyisin harrastus. Olen tutkinut kanteleen historiaa ja julkaissut kantele kerrallaan artikkeleja Kantele-lehdessä. Työ jatkuu myös  Kantele-eläväksi hankkeen parissa, jota on esitelty Kantele-lehden kahdessa viimeisessä numerossa. Työn alla on myös kirjat pilli- ja torvisävelmistä, soitinakustiikasta ja suomalaisen kitaranrakennuksen historiasta. Taiteellinen työ on jatkunut Jouhiorkesterissa. Ideoita tutkimuksesta olen saanut omaan soitinrakentamiseeni ja opettajan työhön. Toiveissa on, että tutkimustyötä  ja musiikkia voisi vielä joskus päästä tekemään päätoimisesti. Työ jatkuu myös Kantele eläväksi -hankkeen parissa, jota on esitelty Kantele-lehden numeroissa 2/2009 ja 3/2009.

Jouhikko – The Bowed Lyre myytiin loppuun puolessa vuodessa. Se levisi ympäri maailmaa ja tiedusteluja jouhikosta ja jouhikkomusiikista on tullut paljon. Kiinnostus jouhikkoa kohtaan on kasvanut aivan valtavasti. En tiedä, johtuuko se tutkimuksestani vai osuiko se muuten vain oikeaan aikaan. Kotipaikkakunnalla minut valittiin vuoden Ikaalislaiseksi ja tähän varmaan tutkinto vaikutti. Palkkani nousi oikein reilusti, vaikka soitinrakennuksen opettajan ei tarvitse välttämättä olla tohtori.

Eija Kankaanranta

Aloitin opinnot syksyllä 2003 ja viimeinen jatkotutkintokonsertti oli 24.9.2009. Tutkinnon tarkastustilaisuus on suunniteltu pidettäväksi 12.12.2009. Olen tehnyt tohtorityötä Sibelius-Akatemian DocMus-yksikössä eli Esittävän säveltaiteen ja tutkimuksen tohtorinkoulutusyksikössä

Tutkintoni on taiteellinen jatkotutkinto ja taiteellinen opin- ja taidonnäytteen otsikkona on Kantele kamarimusiikissa 1990-luvulta nykypäivään. Kirjallinen työ on Taiteilua 39:llä kielellä – tutkimusmatka konserttikanteleen soittotapoihin nykymusiikissa

Taiteellinen opin- ja taidonnäytteeni koostui neljästä konsertista ja yhdestä cd-levystä:

2003 Kantelekaikuja

• Sibelius-Akatemian urkusalissa osana ”Kanteleet ja Kalevala” -tapahtumaa
• Tapio Tuomelan, Pekka Jalkasen, Kirmo Lintisen, Jukka Linkolan ja Harri Suilamon teoksia
• konserttisarjan avaus, jossa pääpaino akustisen konserttikanteleen sointimaailmassa ja luontoteemaisissa teoksissa. Ohjelmassa etupäässä vain kanteleille sävellettyä musiikkia, ainoana poikkeuksena Suilamon kantele-harmonikkaduo.
• mukana Mervi Yli-Vainio, Sari Hukari ja Ulla-Stina Uusitalo (kantele) ja Kylli Kudu (harmonikka)

2006 Yrtti

• yhteinen jatkotutkintokonsertti laulaja Sanna Kurki-Suonion kanssa Malmi-talossa
• Pekka Jalkasen ja Juhani Nuorvalan teosten ympärille rakennettu kokonaisuus, keskiössä Jalkasen huikea puolituntinen, Gilgamesh-eepokseen pohjautuva Yrtti-teos sekä Nuorvalan Piae Cantiones Remix –laulusarja.
• Soitinvalikoima laajeni 15-kieliseen ja sähkökanteleeseen, Nuorvalan teosten myötä mukaan tulivat yläsävelsarjaan ja puhtaisiin intervalleihin perustuvat viritykset ja säveliköt.
• Mielenkiintoisinta ja haastavinta oli työskennellä hyvin keskitetysti laulajan kanssa sekä vain kahden säveltäjän teosten parissa. Teimme Sannan kanssa myös yhteen Piae Cantiones Remix -sarjan lauluun uuden kantelesovituksen ja itse muokkasin saman sarjan toiseen osaan Nuorvalan yhtyeversiosta sähkökantelesäestyksen.

2007 Griffyr – Contemporary Kantele Music (IMU-CD 075)

• vuosina 2006–2007 toteutunut cd-projekti, jossa toimin myös tuottajana Inkoon Musiikin ja Mikko Hassisen (taiteellinen tuottaja) kanssa
• erittäin haasteellinen, monisyinen, opettavainen ja pääasiassa positiivinen projekti. Kokonaisuuden suunnittelu, yksittäisten teosten harjoittaminen, äänittäminen ja editointi sekä levytekstien työstäminen ja koko levybudjetin pyörittäminen olivat isoja haasteita.
• Asko Hyvärisen, Juhani Nuorvalan, Jukka Tiensuun, Hannu Pohjannoron ja Olli Virtaperkonteoksia vuosilta 1988–2006. Useissa teoksissa sekä erityisvirityksiä (mikrointervallit, puhtaat intervallit, yläsävelsarjan mukaiset intervallit – Tiensuu, Nuorvala, Pohjannoro) että ei-perinteisiä äänitapahtumia (erityisesti Hyvärinen, myös Tiensuu, Virtaperko ja Pohjannoro).
• Tavoitteenani oli uuden kantelemusiikin esilletuominen sekä kanteleen esitteleminen moni-ilmeisenä, myös särmikkäänä ja rajuna nykymusiikki- ja sointiväri-instrumenttina. Tämä itse asiassa on ollut oman itsensä haastamisen ohella tärkeimpiä ydinajatuksia koko tutkinnossa.
• avustajina Veli Kujala (harmonikka), Janne Tuomi (lyömäsoittimet), Pekka Ahonen (klarinetti) ja Sinikka Kontio (5-kielinen kantele)

2008 Equivocation – Kysymyksiä vailla vastauksia

• Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisalissa DocMus-yksikön konserttisarjassa
• kanssataiteilijoina Uusinta-kamariyhtyeen Markus Hohti (sello), Maria Puusaari (viulu) ja Max Savikangas (alttoviulu) sekä Juhani Nuorvala (tietokone) ja Jaana Klevering (tanssi)
• Pehr Henrik Nordgrenin, Harri Ahmaksen, Jyrki Linjaman ja Juhani Nuorvalan teoksia.
• Yhtenä tavoitteenani oli kosketuksen ja sointivärien syvällinen tutkiminen.

2009 Sival

• Sibelius-Akatemian konserttisalissa DocMus-konserttisarjassa
• uusinta kanteleelle sävellettyä musiikkia vuosilta 2006–2009, säveltäjinä Jani Laaksonen, Lotta Wennäkoski, Juhani Nuorvala, Asko Hyvärinen ja Max Savikangas.
• kanssamuusikkoina Maria Puusaari (viulu), Heikki Parviainen (lyömäsoittimet), Olga Šiškina (guzheng) sekä Uusinta-kamariyhtye
• tavoitteena energinen, särmikäs ja hyväntuulinen uuden musiikin konsertti (jopa show, lavatoteutuksella ja valoilla oli oma roolinsa), jota voisi käyttää muissakin kuin tutkintoyhteyksissä.
• Työskentelyä live-elektroniikan kanssa (kolmessa teoksessa) sekä monella eri soittimella (puhdasvireinen sähkökantele, konserttikantele sellaisenaan sekä live-elektroniikalla varustettuna, 5-kielinen & live-elektroniikka).

Nuorvalan soolossa ”Kolme kappaletta puhdasvireiselle sähkökanteleelle” käytin Koistisen sähkökanteleeseen asennettuna uutta vipumodifikaatiota, joka kehitettiin nimenomaan tämän teoksen tarpeisiin. Olin mukana ideoimassa uutta vivustoa säveltäjän ja soittimen rakentajan kanssa ja kerron vivuston tuomista mahdollisuuksista myös kirjallisessa työssäni. Tähän liittyen olen mukana myös Sibelius-Akatemiassa järjestettävässä sähkökantelekoulutuksessa lokakuussa 2009.

Tutkintoon kuuluu konserttisarjan (110 ov /165 op) ja kirjallisen työn (16 ov / 24 op) lisäksi myös varsin kattava paketti pakollisia ja vapaavalintaisia tukiopintoja (väh. 34 ov / 51op, itselleni tulee yli 40ov / 70op), joista kolmen eri jatkotutkintoseminaarin ja monien kirjoitus- ja tutkimisopintojen lisäksi tulevat mieleen mm. seuraavat opintokokonaisuudet:

• Luova asenne ja ryhmädynamiikka – kokemuksellinen seminaari (unien analysoinnin pohjalta toiminut keskusteleva ryhmä)
• Johdatus tieteen filosofiaan ja tutkimusmetodeihin
• Jazzsäveltapailu (korvia avannut, itse valittu haaste)
• Muusikkolähtöinen modernin musiikin analyysi
• Vuorovaikutustaidot (improvisaation, heittäytymisen ja positiivisen palautteen kurssi)
• Kokemuksen kuva (kuvataiteilija Hannu Väisäsen pitämä kuvataidekurssi)
• Sävelpaja (DocMus-opiskelijat Sibelius-Akatemian sävellysopiskelijoitten koekaniineina)
• Prosessikirjoittamisen kurssi (erittäin tärkeäksi muodotuneella tavalla innosti kirjoittamiseen ja kirjoittamalla oppimiseen)

Mieleenpainuvimpia opettajia ovat olleet tutkintoani ohjanneen professori Marcus Castrénin lisäksi kuvataiteilija Hannu Väisänen, näyttelijä Elina Stirkkinen sekä DocMus-yksikön professori Anne Sivuoja-Gunaratnam.

Haastavilla konserttikokonaisuuksilla, yhteistyöllä useiden säveltäjien ja loistavien muusikoitten kanssa sekä kirjoitustyöllä ja paneutumisella soittamisen ja äänitapahtumien kuvaamiseen on ollut ja tulee olemaan monimuotoisia ja monenlaatuisia vaikutuksia. Toivon voivani jatkotyöstää kirjallisen työni materiaalia joko multimediaksi tai verkkomateriaaliksi, ja Kanteleliitto ry:n tavoitteena on julkaista kirjallisen työni konserttikanteleen soittamista ja äänimaailmaa käsittelevä osuus englanninkielisenä, mm. säveltäjille jaettavana kirjana.

Tutkinnon myötä on syntynyt yksi uuden kantelemusiikin levy, mm. DocMus-yksikön tuki oli erittäin ratkaiseva tekijä tässä prosessissa. Tutkintovuosien aikana on syntynyt useita uusia kantelesävellyksiä sekä omina että muitten tahojen tilauksina (tätä tosin olisi tapahtunut ilman tutkintoakin, mutta tutkintokonsertit ovat toki toimineet hyvänä foorumina näitten teosten esiintuomiselle). Eräänä mielenkiintoisena sivujuonteena on ollut improvisaation osuus eri muodoissaan kolmannesta tutkintokonsertista alkaen. Olen myös saanut osallistua muitten jatko-opiskelijoitten projekteihin; mm. yhteinen jatkotutkintokonsertti Sanna Kurki-Suonion (kansanmusiikkiosaston tutkinto) kanssa sekä yhteistyö Teatterikorkeakoulussa jatkotutkintoa tekevän tanssitaiteilija Jaana Kleveringin kanssa. Olen ollut mukana kahdessa Jaanan tutkintoon liittyvässä projektissa.

Opetuspuolella olen hyödyntänyt kirjallista työtäni mm. pitämilläni kantelepedagogiikan ja kanteletiedon luennoilla Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa ja Metropolia ammattikorkeakoulussa, ja lokakuussa 2009 toimin opettajana Sibelius-Akatemian pianomusiikin osaston sähkökantelekoulutuksessa yhdessä säveltäjä Juhani Nuorvalan kanssa. Kirjoittamalla oppiminen sekä palautteen antamisen taito ovat olleet asioita, joihin olen kiinnittänyt huomiota edellisten oppilaitosten lisäksi myös Sibelius-Akatemiassa pitämilläni pedagogiikkaluennoilla. Olen esitellyt tutkintoani ja kantelemusiikkia mm. Berliinin ja Pariisin Suomi-instituuteissa.

Arja Kastinen

Tohtorityöni tein Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla 1996–2000. Työ oli taiteellinen – viisi konserttia pääotsikolla ”Karjalaisen kanteleimprovisaation ideologiaan ja soitinakustisiin ilmiöihin pohjautuvaa musiikkia 15-, 14- ja 9-kielisillä kanteleilla”, tutkielman nimenä on ”Erään 15-kielisen kanteleen akustisesta tutkimuksesta”.

Työn lähtökohtana oli tien etsiminen siihen improvisoituun musiikkiin, josta kerrotaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Karjalan kävijöiden matkakertomuksissa. Soittimina käytin Keijo Säterin rakentamaa museomalliin pohjautuvaa 15-kielistä, Rauno Niemisen valmistama 14-kielistä museokanteleen kopiota sekä Raunolta lainaamaani ”sotasaalista jostain Karjalasta” eli metallitallalla varustettua vanhaa 9-kielistä kanteletta.

Tutkielmaa varten opiskelin soitinakustiikkaa ja tein Ikaalisten Soitintutkimuskeskuksessa Rauno Niemisen ohjauksessa mittauksia konserteissa käyttämäni 15-kielisen kanteleen osasävelsarjarakenteen muutoksista soittotekniikan muuttuessa. Tutkielma on julkaistu nimellä: ”Erään 15-kielisen kanteleen akustisesta tutkimuksesta” (Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston julkaisuja 5, 2000).

Konsertit olivat noin 50 min. mittaisia improvisaatioita, joissa pyrin tuomaan esille mm. akustisen tutkimuksen ”löytöjä” ja soittimien runsasta sointivärien kirjoa käyttäen hyväkseni vanhan yhdysasentoisen soittotekniikan lisäksi myös muita soittotekniikoita kuten: käsien siirtämistä kielen keskeltä päihin ja päinvastoin; huiluääniä; mattaääniä nastan ja viritystapin juuresta; nastan juuresta näppäilyjä ja vetoja, sulku- ja sekatekniikkaa; oikean etusormen kynsi-iskuja alimman kielen puoleen väliin, jolloin parilliset osasävelet eivät syty; etusormiheilautuksilla tehtyä bordunarytmiä matalimmalle kielelle kaikukopan reunan kautta; viisisormitekniikkaa; huojuntaresonanssia kantta painelemalla, kopan kontaktissa lattian kanssa sekä tallakanteleessa viereistä kieltä painelemalla; kopan koputtelua; kielten päiden naksuttelua; kielten hivelyä; ääniaukkoon puhaltamista, jolloin saadaan esiin ns. Helmholtz resonanssi; kahden erivireisen kanteleen yhteensoittamista jne.

Konserttien otsikot olivat: 1) Johdanto 2) Epäharmonisuus 3) Resonanssi 4) Puu soi 5) Synteesi. Viimeisessä konsertissa pääteemaksi nousi äänen visualisoiminen: Marko Myöhänen visualisoi suurelle valkokankaalle äänen osasävelsarjarakenteen analyysin reaaliajassa Geiss-ohjelmaa käyttäen.

Konserttien rakentaminen ja jatkotutkinnon tekeminen muodostui oman elämäni yhdeksi virstanpylvääksi. Arkisen elämän asiat, soitinakustiikan opiskeleminen ja kussakin konsertissa koetut asiat pohjustivat seuraavaa konserttia. Tavoitteenani oli karjalaisten kanteleensoittajien esikuvan mukaan löytää olotila, jossa pystyisin soittamaan minulle merkityksellistä musiikkia sen hetkisten tarpeiden mukaan. Konserttitilanteet olivat ja ovat ristiriitaisia, sillä niistä puuttuu yksi tärkeä tämän musiikin osatekijä: yksin oleminen. Yleisö, joka ”odottaa jotain”, vaikuttaa väistämättä musiikilliseen lopputulokseen – sekä positiivisesti että negatiivisesti. Itse tutkinnon tekeminen oli erittäin antoisaa, jos raskastakin. Ilman jatkotutkintomahdollisuutta en olisi kyennyt yhtä intensiiviseen asiaan paneutumiseen.

Tutkinnon suoma mahdollisuus keskittyä ja paneutua aiheeseen on ollut merkittävä työn anti. Lisäksi on mm. erilaisten kanteleiden uskomattoman runsaan sointivärikirjon löytyminen sekä sävelmaailman syvyys ja ehdottomasti tämän musiikillisen maailman olemukseen kuuluva Vapaus.

Olen jatkanut ja jatkan tutkimustyötä perehtymällä 1800-luvun ja 1900-luvun alun kantelesävelmäkäsikirjoituksiin, opettelemalla eri soittajien tekniikoita ja sormituksia, tekemällä konsertteja ja äänitteitä. Työ on huomioitu lehtikirjoituksin ja se on varmasti vaikuttanut myönteisiin apurahapäätöksiin.

Minna Raskinen

Aloitin jatko-opinnot vuonna 1998, valmistuin lisensiaatiksi vuonna 2006. Tein opintoja suurimmaksi osaksi työni (kansanmusiikin yliopettaja, Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu) ohessa. Tällä hetkellä valmistelen jatko-opintojeni jatkamista. Aion opiskella päätoimisesti, virkavapaalla. Teen opintoni Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolle. Aiheeni oli improvisointi pienkanteleilla ja se oli taiteellinen työ. Kirjallisessa työssäni oli oman taiteellisen työskentelyni tarkastelun lisäksi pedagoginen näkökulma ja improvisointiharjoituksia.

Soitin lisensiaatin työssä kaksi konserttia (Kenttä 2001 ja Silta 2004). Molemmissa konserteissa oli paljon soolosoittoa mutta minulla oli myös avustajia. Ensimmäisessä avustajina olivat Timo Väänänen (15-kielinen kantele) ja Nína Björk Elíasson (laulu). Toisessa konsertissa soitin soolojen lisäksi duoja puusarven (Leena Joutsenlahti) ja basson (Häkä Virtanen) kanssa. Lisäksi mukana oli Anna-Kaisa Liedes (laulu) ja Jukka Tolonen (kitara). Kokoonpanot vaihtelivat soolo-duo-trio -kokoonpanoista yhtyekokoonpanoon, jossa kaikki olivat mukana.

Olin yhden lukuvuoden opintovapaalla työstäni (2001–2002). Heinäkuussa olin ollut solisluuleikkauksessa ja joulukuussa oli konsertti. Kuntouduin onneksi hyvin siitä leikkauksesta, vaikka alkusyksystä oli aika hurjan tuntuista alkaa soittaa kuukauden tauon jälkeen. Kaiken kaikkiaan kumpaankin konserttiin olisi ollut mukava valmistautua pitempään, mutta muuttujia on aika monta: salivaraukset, avustajien aikataulut jne. Kun tiukkaan aikatauluun vielä sattuu sairastumisia, vaaditaan jokaiselta aikamoisia venymisiä! Jälkimmäistä konserttia harjoiteltiin Helsingissä tasan kaksi viikkoa. Ainakin opin sen, että työn ohessa ei kannata tehdä mitään suurempaa taiteellista työtä, koska taiteellisessa työskentelyssä mahdollisuus kokonaisvaltaiseen keskittymiseen on todella tärkeää. Tyypillisesti aika tuntui loppuvan kesken. Tutkintoon kuuluvan kirjallisen työn kanssa kävi juuri niin. Silloin kun alkoi oivaltaa, miten tekstiä kannattaisi tehdä, aika loppui!

Kirjalliseen työhöni on liitetty molempien konserttien äänitteet. Niiden pohjalta äänitin viimeisimmän levyni, jossa oli mukana pitkälle samoja avustajia kuin konserteissani.

Työnantajani ammattikorkeakoulu vaatii yliopettajilta vähintään lisensiaatin tutkinnon. Kun tutkinto valmistui, sain vakinaisen toimen ja pienen palkankorotuksen. Aiheeni improvisointi kulkee mukanani suunnilleen kaikessa mitä teen…Olen jo pitkään haaveillut tekeväni erilaisia julkaisuja ja tulevissa tohtorin opinnoissani improvisointi säilyy varmasti mukana, vaikka tarkempi fokus kolmen konsertin kokonaisuudessa muuttuisikin.

Lisensiaattitutkintoon liittyvää kirjallista työtäni on myyty jonkin verran. Työpaikalla tarjottiin kakkukahvit. Työn olisi voinut huomioida enemmän; tarjosin kyllä konservatorion opettajille suunnattua esitelmää mutta jonnekin se tarjous hautautui eikä mitään kuulunut. Mielestäni se pedagoginen anti varsinkin olisi pitänyt kiinnostaa kaikia musiikin opettajia.

Lisensiaattityö on muuten sellainen ”välivaihe”, jota ei juurikaan noteerata. Olen ainoa kansanmusiikin lisensiaattityön tehnyt (niin että olen ottanut paperit ulos, tämä oli nimenomaan työnantajan vaatimuksesta johtuvaa) – muut ovat tehneet yleensä suoraan tohtorin tutkintoa.

Hannu  Saha

Hain jatko-opiskelijaksi jo vuonna 1980, kun valmistuin maisteriksi ja pääsin töihin Kaustiselle Kansanmusiikki-instituuttiin. Mutta kului lähes 15 vuotta ennen kuin todenteolla aloitin jatko-opintoni. Minun tapauksessani odottaminen teki hyvää, koska saatoin hyödyntää työssäni varsin pitkän työkokemuksen sekä työskentelyn pelimannien kanssa.

Kun sitten sain vuodeksi 1995 apurahan, pääsin käytännössä toteuttamaan väitöstyötä, jonka idea oli muhinut päässäni hyvin pitkään. Vuosi 1995 kului väitöstä tehdessä, siis varsinaisessa kirjoitustyössä, viimeistely jatkui seuraavan kevään aikana ja väitöstilaisuus oli toukokuun lopulla 1996.

Työtä tein Kaustisella, mutta en voinut kuitenkaan olla täysin irti päätyöstäni. Vuonna 1995 toimin myös osatoimisena Kansanmusiikki-instituutin johtajana päivän viikossa. Siihen oli kaksikin syytä: yhtäältä en halunnut taukoa äärimmäisen tärkeäksi kokemani instituutin toiminnan kehittämiseen ja toisaalta pieni lisätienesti oli tarpeen, sillä pelkkä apuraha tuntui kovin pieneltä kuusihenkisen perheeni elättämisessä, vaikka vaimokin oli työssä.

Tieteellinen väitöskirja Kansanmusiikin tyyli ja muuntelu Tampereen yliopiston etnomusikologian oppiaineeseen (maisteriopintoni tein samaan aineeseen, mutta nimellä kansanperinne, erityisesti kansanmusiikki) käsitteli kansanmusiikin muistinvaraista olemusta ja siitä johtuvaa jatkuvaa esityksellistä muuntelua esimerkkinä Perhonjokilaakson kanteleensoittoperinne.

Näin jälkeenpäin ajatellen työssä on varsin paljonkin elementtejä taiteellisesta tutkimuksesta, mutta täysin tieteellisen tutkimuksen ehdoilla. Ehkä osittain siksikin minusta on tullut taiteellisen tutkimuksen kiivas kannattaja.

Kaustiselle muuton jälkeen aloitin heti ison kanteleen soiton, kun sitä ennen opiskeluaikoina olin harrastanut vain vähäkielisten koverrettujen kanteleiden soittoa, erityisesti Primo-yhtyeessä. Tutustuin arkistomateriaaliin ja harjoittelin itsekseni, aloitin työpäiväni Pelimannitalolla joka aamuisella soittosessiolla. Vielä näitäkin tärkeämmäksi tuli soitteleminen Perhonjokilaakson kanteleen mestaripelimannien ja muiden soittajien kanssa.

Tein kenttätöitä (nauhoitin, valokuvasin ja videoin pelimanneja) vuosien ajan, mutta usein vain soittelimme yhdessä, ilman tallennusta. Harjoittelin siis korvakuulolta alueen pelimannien ohjelmistoa ja soittotekniikkaa ja aloin omaksua sekä ohjelmistoa että muuntelun tekniikkoja. Väitöstyössäni sitten kartoitin ja analysoin soiton muuntelun elementeiksi ja sillä tavoin kuvasin esityksellisen muuntelun olemusta.

Tärkein löytö oli kai juuri muuntelun luonteen selvittäminen kanteleensoitossa. Työtä auttoi kaksi asiaa: arkistomateriaalia on todella paljon ja erityisesti se, että Perhonjokilaakson kanteleensoitossa muistinvarainen muuntelu eli täysin ikiaikaista elämäänsä vielä tultaessa 2000-luvulle. Halusin otsikoida kuitenkin työnimellä Kansanmusiikin tyyli ja muuntelu, koska siinä samalla käsitellään yleisemmin kansanomaisen musiikin ilmaisullista keskiötä.

Tärkeä näkökulma oli myös laajan tutkimuskirjallisuuden esitteleminen. Erityisen tärkeänä pidin kotimaisen tutkimusmateriaalin esittelyä. Olin havainnut, että kotimainen tutkimus ei ”keskustellut” keskenään, vaikka tutkimus oli merkittävästi laajenemassa. Siksi halusin omaan työhöni mahdollisimman laajan lähdemateriaalin aina isoimpia opinnäytetöitä myöden.

Tärkeintä työn antia oli, että opin käytännössä, omin sormin, kansanmusiikin olemuksen olennaisimpia puolia. Tärkeää oli (ja on!) tietenkin myös suora kontakti pelimanneihin, jotka opin tuntemaan ystävinä, ei tutkimusobjekteina. Opin puhumaan heidän kanssaan samaa musiikillista kieltä, opin – kuten työssäni kuvaan – keskustelemaan musisoimalla.

Jatko-opiskelu ja tohtoroituminen, johon minua kannustivat erityisesti hieman aikaisemmin lääketieteestä väitellyt veljeni sekä Kaustisen toimintojen ”kummisetä” Viljo S. Määttälä, oli tärkeä askel urani kannalta. Se mahdollisti sittemmin paljon: dosentuurin ja määräaikaisen professuurin Tampereen yliopistossa ja nykyään Sibelius-Akatemiassa. Kyllä tohtorinarvo on vaikuttanut positiivisesti moneen muuhun asiaan, esimerkiksi kutsuuni Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajaksi.

Mahdollisuus syvälliseen tutkimusperiodiin vaikutti töideni sisältöön ja vaikuttaa edelleen. Koska tutkin työssäni varsin spesifisti luovuuden olemusta, sen hyödyntäminen on ollut mahdollista hyvin monella tavalla. Tietenkin se vaikutti myös taiteelliseen toimintaani. Esimerkiksi Salamakannel-yhtyeessä soitin hyvin perinteisellä vanhojen mestarien tekniikalla kanteletta, vaikka yhtyeen musiikki kokonaisuudessaan oli ihan muuta kuin varsinainen perinteinen ilmaisu.

Tieteellinen toimintani on määrällisesti jäänyt harmillisesti taiteellisten, pedagogisten ja kulttuuripoliittisten aktiviteettieni jalkoihin, mutta kyllä ne perusajatukset ovat tietenkin edelleen pitäviä ja kantavia. Varsin ajankohtaistakin on edelleen esimerkiksi muuntelu, improvisointi tai luovuuden tutkimus. Vaikka jatkuvuuteen tutkijana minulla ei ole ollut tarpeeksi mahdollisuuksia, niin tutkimustyöni perusajatuksia voin hyödyntää laajalti eri toiminta-alueillani.

Oma työni on huomioitu erittäin hyvin. Jo aikoinaan sain työstäni Tampereen yliopiston tiedepalkinnon kyseisen vuoden parhaana väitöskirjana – ja se huomioitiin tiedonjulkistamisen apurahana siten, että kirjastot saattoivat ostaa sitä tuetusti. Ja ilokseni olen huomannut, että työ ainakin jonkin verran edelleen kiinnostaa.

Vastaväittäjäni, amerikkalainen etnomusikologi ja ensimmäinen kanteleesta väitöskirjansa tehnyt Carl Rahkonen olisi ehdottomasti halunnut työstäni englanninkielisen version. Aloin sitä jopa työstää ja toimittaa, mutta apurahaa sen kääntämiseen ei mistään löytynyt eikä Kansanmusiikki-instituutilla ollut siihen varaa. Englanninkielisen toimitetun version puuttuminen oli asia, joka jäi harmittamaan.

Väitöstilaisuudessa ja sen jälkeisessä iltajuhlassa oli paikalla myös muutamia kanteleen mestaripelimanneja eli Sulo ja Toivo Alaspää, Taito Karhulahti ja Erkki Lassila. Yhteissoitto heidän kanssaan kruunasi kaiken. Iltajuhlassa Haiharan museossa Tampereella oli muutoinkin mahtava esiintyjä- ja juhlijajoukko: Tallari, Erkki Rankaviita Pinnin poikien kanssa, Minna Raskinen, Kaustisen torvisoitsikko, aamutunteina jopa vanha yhtyeeni Mummi kutoo tai Kelavala! Paikalla olivat Pokelat, Määttälät  ja monet tutkijaystävät, sukulaiset ja tuttavat. Talouteni oli kovalla koetuksella näiden juhlien takia, mutta kyllähän se todella kannatti. On mitä muistella.

Kari Dahlblom

Tohtorinopintojeni tutkimussuunnitelma hyväksyttiin vuonna 2008. Olin sitä ennen ylimääräisenä opiskelijana muutaman vuoden. Olen kirjoittanut väitöstäni jo paljon, mutta nyt keskityn Keski-Suomen liiton apurahan turvin Keski-Suomen Kantele-kirjaan. Opinnäytetyöhöni keskityn kirjan valmistuttua ensi vuoden puolella. Toivon myös rahoituksen löytymistä lähes valmiille kirjalleni ”Kantele-yhtye Neuvostoliitossa”.

Tieteellisen väitökirjani otsikko on: ”Venäläiset kansansoittimet taiteellisen folklorismin ja vähemmistön identiteetin ilmentäjänä”. Tavoite on artikkeliväitöskirja, jossa venäläisillä kanteleilla on huomattava osuus. Muutospaineita tutkimuksen koko aiheen muuttamiseksi yleisesti kanteleeksi on olemassa. Odotellaan nyt ensin kirjojen ilmestymistä.

Vasilij Andrejev loi työtovereineen 1800-luvun lopulla uuden musiikkikulttuurin, jossa yhdistyvät kansanomaisuus, akateemisuus ja virtuositeetti. Tutkimusongelmani keskittyy folklorismin prosessiin, jonka tuloksena syntyivät uudenlaiset kehitetyt kansansoittimet ja niihin perustuva orkesterisoitto tyypillisine ohjelmistoineen. Esimerkkinä on vuonna 1910 sata vuotta täyttävä Helsingin Balalaikkaorkesteri. Sillä on ollut tärkeä asema Suomen venäläisten keskuudessa. Tutkimukseni kohteina ovat:

1. Erikokoiset orkesteribalalaikat
2. Erikokoiset orkesteridomrat
3. Erilaiset ja erikokoiset orkesterikanteleet:
   1. Siipimäiset l. helisevät kanteleet (гусли крыловидные, г. звончатые)
   1. Pöytämäiset l. neliskulmaiset kanteleet (гусли столовыдные, г. прямоугольные, г. стационарные):
      1. Sorminsoitettavat kanteleet (гусли щипковые)
      2. Klaviatuurikoneistolla varustetut kanteleet (гусли клавишные)

Balalaikkaorkestereita on ollut Suomessa eri aikoina useita, mm. työväenyhdistysten, pelastusarmeijan ja partiolaisten toiminnassa. Venäläistä kansansoitinmusiikia ei ole maassamme tutkittu. Sitä ei ole laskettu kansanmusiikiksi, eikä taidemusiikiksi, vaan joksikin siltä väliltä. Balalaikat, domrat ja erilaiset venäläiset kanteleet on suunniteltu samaan ns. ”Isovenäläisten soittimien orkesteriin”. Niiden kehityshistoriat liittyvät kiinteästi toisiinsa. Silti kullakin soitinryhmällä on oma mielenkiintoinen lukunsa.

Tutkimustyötäni on helpottanut vuosikymmenien aikana keräämäni lähteet, kuten äänilevyt, kirjat, ohjelmalehtiset ja julisteet sekä henkilökohtaiset suhteet useisiin soittajiin ja tutkijoihin. Museot ovat käyneet tutuiksi Suomessa ja ulkomailla. Kansansoittimiin, ennenkaikkea kanteleisiin liittyviä artikkeleitani ja tutkielmiani on julkaistu runsaasti Suomeksi ja Venäjäksi. Kouluni Itäkarjalaiselle kromaattiselle kanteleellle julkaistiin vuonna 1987.

Yksi tutkimusmenetelmäni on osallistuva muusikkous. Elämäni varrella olen soittanut useissa kokoonpanoissa eri kanteleilla ja domralla. Soitan edelleen, mm. Tuliluikka- ja Kvartti-pelimanniyhtyeissä sekä domrakvartetissa. Helsingin balalaikkaorkesterissa en ole valitettavasti aikoihin ehtinyt soittamaan. Viimeisin äänite on ”Väinämö” yhdessä vaimoni Tuulan kanssa. CD ilmestyi loppuvuodesta 2009. Siinä soi Keski-Suomen kanteleperinne.

Merkittävää työssäni on eri kulttuurien tuntemuksen avulla saavutettava ihmisten lähentyminen. Oman kulttuurin tutkimukseen kuuluu selvittää mitä, miten, milloin ja miksi on saatu vaikutteita naapureilta. Mitä paremmin tunnemme muidenkin kansojen kansansoittimia, sitä paremmin osaamme arvostaa omiamme. Itämeren alueen erilaiset kanteleet ovat tulleet tutuiksi. Olen tavallaan palannut juurilleni, Saarijärven kantele höystötyyleineen on tullut yhä rakkaammaksi.

Yllä olevassa on vastausta myös kysymykseen, mikä on työni tärkein anti. Tavoitteeni on erityisesti uusimpien tutkimustulosten kanteletieto. Parhaiten olen itse oppinut soittamalla tutkimuksen kohteena olevilla soittimilla ja kenttätyössä ihmisten parissa.

Opiskeluni motiivi on arvostuksen ja tietoisuuden saaminen tutkimuksieni kohteille, erityisesti kanteleille. Olen jo yli 40 vuotta tutkinut mm. kanteleita ilman virallista tutkijanuraa. Näin myös jatkan. Riippumattomuus palkkaa maksavasta työantajasta on sananmukaisesti kallista vapautta, ja vastuukin on aina silti mukana.

Tohtorintyöni on huomioitu hyvin, mikä lienee lisännyt uskottavuuttanikin. Entinen sotilasurani ei oikein liittynyt kanteleisiin. Toivon työni herättävän kiinnostusta siihen mitä tutkin, ennen kaikkea kanteleisiin.

Tutkimustyöni myötä olen perustanut Suomen Kantelemuseon Jyväskylän kansanmusiikkiyhdistys ry:n avulla. Museo on Palokan Pelimannitalossa pohjoiseen menevän nelostien varrella osoitteessa Saarijärven tie 71. Pelimannitalo on 152 vuotta vanha viljamakasiini jonka yhdistys on talkoovoimin kunnostanut upeaksi 250 hengen monitoimitaloksi.

Annikki Smolander-Hauvonen

Kantele eli parhaillaan uutta renessanssia, kun aloitin väitöskirjani teon. Perinteinen soitin ei enää ollut pelkästään runonlaulajien käyttämä 5- tai 10-kielinen pienkantele, vaan sitä hyödynnettiin mitä moninaisimmissa mm. kamarimusiikkikokoonpanoissa: huilun-, viulun-, sellon- tai laulajan säestyssoittimena.

Tutkijana olin silloin kanteleen osalta etuoikeutetussa asemassa, sillä ennen minua olivat kanteleesta väitelleet ainoastaan: amerikkalainen etnomusikologi Carl Rahkonen, aiheenaan The Kantele Traditions of Finland 1989, Folklore Institute Indiana University USA ja nykyinen Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston johtaja Hannu Saha aiheenaan Kansanmusiikin tyyli ja muuntelu 1996, Tampereen yliopistossa. Minä puolestani väittelin Sibelius-Akatemiassa 4. huhtikuuta 1998, aiheesta Paul Salminen – suomalaisen konserttikanteleen ja soittotekniikan kehittäjä. Vastaväittäjinä minulle toimivat prof. Reijo Pajamo Sibelius-Akatemiasta ja dosentti Erkki Pekkilä Helsingin yliopistosta, musiikkitieteen laitokselta ja kustoksena oli prof. Kai Karma Sibelius-Akatemiasta.

Opetus- ja tutkimusneuvosto hyväksyi tutkimussuunnitelmani 3.6.1992, jonka jälkeen aloitin työn syksyllä Sibelius-Akatemian tutkijaseminaarissa, musiikkikasvatuksen linjalla. Jatko-opintojen ohjaajaksi minulle määrättiin prof. Kai Karma, mutta sitä ennen olin saanut jo positiivista kannustusta ja puoltavan lausunnon prof. Marjut Laitiselta Sibelius-Akatemiasta ja dosentti Erkki Pekkilältä Helsingin yliopistosta, joten minulla oli heti hyvät lähtökohdat tutkimukselleni, sillä olin jo etukäteen koonnut runsaan tutkimusmateriaalin.

Helsinkiin opiskelemaan muutettuani pääsin heti Helsingin yliopistoon ja konservatorioon opiskelemaan. Elantoni ja opiskeluni rahoitin kokopäivätyöllä Musiikki Fazerin kustantamossa, musiikkikirjojen taittajana ja suunnittelijana. Työtehtävieni ohessa viiden vuoden aikana opin tuntemaan henkilökohtaisesti lähes kaikki maamme merkittävimmät sen ajan säveltäjät, kapellimestarit, kuoronjohtajat ja eri alojen muusikot, jotka toimittivat ja julkaisivat uusia sävellyksiään ja musiikkiteoksiaan Musiikki Fazerilla.

Helsingin yliopistosta valmistuin filosofian maisteriksi 1985 seuraavissa aineissa: musiikkitieteen laudatur, A-linja: laajan yleisen kirjallisuuden ja estetiikan laudatur: sosiologian approbatur ja kasvatustieteen approbatur. Samanaikaisesti yliopisto-opintojen ohessa harrastin musiikkia Helsingin konservatoriossa: yksinlaulua, pianonsoittoa, kuoronjohtoa, musiikin historiaa ja teoriaa sekä konserttikanteleen soittoa taiteilija Ulla Katajavuoren johdolla.  Ennen tätä olin jo opiskellut kanteleensoittoa Joensuussa taiteilija Tyyne Niikon johdolla 9-vuotiaasta lähtien ja hänen ansiostaan pääsin soittamaan myös Finn-Kanteleisiin.

Lisää ajankohtaista tietoa kanteleesta sain toimiessani 30 vuotta Kanteleliiton hallituksen jäsenenä. Se oli minulle henkisesti kehittävää ja rikasta aikaa, kun sain olla mukana monessa eri projektissa. Tärkeimmäksi saavutukseksi Kanteleliiton osalta jäi mieleeni kanteleensoiton systemaattisen kouluttamisen järjestäminen ja uusien kurssitutkintovaatimusten kehittäminen musiikkioppilaitoksia ja Sibelius-Akatemiaa varten. Eri maiden kulttuurihistoriaa ja soittimia tutkittiin yhteisissä seminaareissa Suomen, Baltian maiden ja Venäjän Karjalan tutkijoiden kanssa. Näistä kaikista tilaisuuksista sain lisää hyödyllistä tutkimusmateriaalia.

Oma väitöskirjani aihe edustaa kanteleensoiton klassista linjaa – eli juuri sitä, jonka Paul Salminen on kehittänyt. Ajallisesti tutkimus sijoittuu vuosiin 1920–1949, jolloin muusikko Salminen (1887–1949) teki tärkeimmän elämäntyönsä, konserttikanteleen kehittämiseksi ja uuden klassisen soittotyylin luomiseksi. Laajemmin Salminen tunnetaan kuitenkin, paitsi konserttikanteleen kehittäjänä myös esiintyvänä taiteilijana, orkesteri-muusikkona, pedagogina, kantelenuotiston sovittajana ja soittotekniikan uudistajana. Näiden ansioiden myötä kehittyi kokonaan uudenlainen kantelesoitin ja soittotapa.

Tutkimukseni sivuaa samalla monia muita tutkimusaloja, kuten soitintutkimusta, musiikkiakustiikkaa, pedagogiikkaa ja kansanmusiikin tutkimusta. Tähän on tuonut lisäväriä 1900-luvun alussa vaikuttanut Karelianismi, jolloin suuret säveltäjät ja taiteilijat kiinnostuivat kanteleesta. Näitä kulttuuripersoonallisuuksia olivat mm. säveltäjä Jean Sibelius ja taiteilija Akseli Gallen-Kallela, joka suunnitteli ja piirsi Paul Salmiselle useita kanteleen koristemalleja. Työssäni käsittelen lisäksi Suomen, Karjalan ja Baltian maiden kulttuurihistoriaa, miten kantele sijoittuu kansainväliseen soittimistoon: ominaisuuksiensa, rakenteensa, virityksensä ja sävelvaihtokoneistonsa osalta. Näihin kaikkiin kysymyksiin hain vastauksia osallistumalla eri korkeakoulujen tutkijaseminaareihin, kuten esimerkiksi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen, kansanmusiikin ja esittävän taiteen osastoilla sekä Helsingin yliopiston, Teatterikorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun järjestämiin seminaareihin.

Kantelepedagogiikkaansa Paul Salminen opetti 26 vuoden ajan Helsingin Sivistysjärjestöjen konservatoriossa. Hänen ensimmäisiä oppilaitaan olivat kanteletaiteilija Ulla Katajavuori, harpunsoittaja ja säveltäjä Väinö Hannikainen ja Luhangalta kotoisin oleva kanteleensoittaja Arvo Kilvensalo, joka on tehnyt monia kantelesävellyksiä ja esiintynyt ahkerasti Keski-Suomen alueella.

Paul Salmisen laaja opetusmateriaali käsittää yhteensä 424 sovitusta, jotka tutkimuksessani järjestelin ensin yhtenäiseksi käsikirjoituskokoelmaksi. Sen jälkeen luokittelin aineiston aihepiireittäin, sävellajeittain ja laitoin ne aikajärjestykseen vuosilta 1925–1945. Tässä yhteydessä havaitsin, että Salminen oli tehnyt samoista kappaleista erilaisia sovituksia sekä 36-kieliselle kotikanteleelle että myös konserttikanteleelle. Tätä ohjelmistomateriaalia testasin konserttikanteleen osalta Espoon musiikkiopistossa omilla oppilaillani, jolloin itse keskityin kuuntelemaan ja opettamaan heille Salmisen mukaisesti kaunista kosketusta, äänen puhtautta ja soivuutta sekä tulkintaa ja sävelvaihtokoneiston monimutkaista problematiikkaa. Samasta materiaalista olen julkaissut tutkimukseni yhteydessä viisiosaisen nuottikokoelman Kauneimpia kansanlaulusovituksia ja sävellyksiä kanteleelle I–V, joka käsittää suomalaisen kansanlaulujen ja -sävelmien keskeisimmän aarteiston. Samassa yhteydessä valmistui myös kaksois-CD Heläjä sorea soitto, Kanteleyhtye Käenpiikojen soittamana.

Tärkein tutkimukseni anti on ollut koota aiheeseen liittyvä kanteleaineisto yksiin kansiin. Merkittävänä pidän myös sitä, kun sain tutustua haastattelujen yhteydessä mielenkiintoisiin ihmisiin, jotka auliisti antoivat asiantuntija-apua. Kartoitin tutkimukseeni liittyen lähes kaikki Suomen, Ruotsin- ja Baltian maiden museot, joista sain runsaasti kirjallista aineistoa sekä tallennettua valokuvamateriaalia. Kävin myös haastattelemassa Pietarin konservatorion rehtoria ja pyysin hänen kauttaan tietoja Paul Salmisesta Pietarin yliopistosta. Uutta ulottuvuutta väitöstutkimukseni on tuonut positiivisella tavalla lukuisten ulkomaisten esiintymismatkojen ja konserttien yhteydessä, jolloin olen voinut jakaa kanteletietouttani ja tuottamaani väitöskirjamateriaalia, nuotteja ja CD-levyjä. Lisäksi olen luennoinut erilaisissa seminaareissa ja kirjoittanut pienimuotoisia artikkeleita eri julkaisuihin.

Paul Salmisen konserttikanteleen keksinnöllä ja työllä on ollut ratkaiseva vaikutus klassisen kanteleensoiton yleistymiseen Suomessa. Keksinnöillään Salminen on omalla tavallaan rikastuttanut kansallista musiikkiperinnettämme ja laajentanut kanteleen käyttömahdollisuuksia. Lisää tunnettavuutta soittimelle toi Salmisen aikaan Yleisradio, kun Helsingin konservatorion rehtori A. O. Väisänen toimitti 26 vuotta ohjelmasarjaa ”Puolituntia kansanmusiikkia kanteleelle”, johon etuoikeutettuja esiintyjiä olivat Paul Salmisen lahjakkaat oppilaat. Näiden elementtien myötä Salminen loi klassiselle kanteleelle uuden tulevaisuuden, jota kaikki nykysoittajat ja rakentajat ovat omalla tavallaan rikastuttaneet ja jalostaneet.

Mieleenpainuvin tapahtuma elämässäni ollut oma väitöstilaisuuteni ja sen jälkeen rentouttava ohjelmallinen karonkka Kalastajatorpalla 1998. Viisi vuotta myöhemmin 2003, minulla oli kunnia olla mukana juhlimassa Sibelius-Akatemian historiallista 120-vuotistaivalta ja osallistua Sibelius-Akatemian toiseen maisteri- ja tohtoripromootioon

Regina Marozienė (Liettua)

”Tohtorityöni käsitteli liettualaista konserttikanteletta eli -kanklėsia. Tutkin soittimen historiallista taustaa, kehitysvaiheita sekä työn loppuosassa myös tulevaisuuden näkymiä”, kertoo liettualainen kanteleensoittaja ja tohtori Regina Marozienė, joka on opiskellut myös Sibelius-Akatemiassa vaihto-opiskelijana aiemmin. Hänen väitöstilaisuutensa oli 27.2.2009 Liettuan musiikki- ja teatteriakatemiassa – vaitöskirjan otsikkona on ”Liettualainen konserttikantele eli -kanklės ja sen akateeminen soittaminen: tausta, kehitys ja tulevaisuuden näkymiä”.

”Työ on ollut uraauurtava, sillä aihetta ei ole systemaattisesti tutkittu tai edes dokumentoitu. Vastaanotto onkin ollut hyvin myönteinen ja sitä on pidetty korkeatasoisena työnä.” Tohtorityön esittelytekstissä kerrotaan, että konserttikanklėsin ja akateemisen soiton ja musiikin tutkiminen on uusi alue musiikin tutkimuksessa ja perustutkimusta ei ole alalla tehty lähes lainkaan. Näin ollen työssä on ollut tarpeen pyrkiä systemaattisesti dokumentoimaan kanklėsin eri kehitysvaiheita monista eri lähteistä, arkistoista ja museoista. Tietoa on ollut vähän saatavilla ja se on tehnyt työstä haastavaa. Työssä on kuitenkin pystytty selvittämään tarkemmin soittimen eri kehitysvaiheita ja dokumentoimaan niitä.

Työssä on määritelty kolme erilaista kanklėsyleistyyppiä: perinteinen kanklės (koverrettu pienkantele -tyyppinen), kehitetty (sitrakantele tai laatikkokantele-tyyppinen) ja konserttikanklės (kanklės, jonka ääniala c–c4 ja jossa on sävelvaihtajat). Tutkimuksessa Regina Marozienė osoittaa, että konserttikanklėsin lähtökohdaksi ei tullut kehitetty- eli lautakantele vaan perinteinen kanklės. Tätä kehitystyötä työssä analysoidaan tarkemmin.

Työssä tutkitaan myös akateemisen soittoperinteen kehitystä ja taustaa. ”Akateeminen soittoperinne tarkoittaa tässä yhteydessä 1940-luvulla syntynyttä akateemiseen koulutuksen aluetta, joka on kouluttanut esiintyjiä ja opettajia”, kertoo Regina Merozienė.

”Soittimen ja soittotekniikan kehityksen eri vaiheita ja mahdollisuuksia olen esitellyt työssäni mm. vertailevan tutkimuksen avulla, jossa esittelen Itämeren alueen soittimia, mm. suomalaisen kanteleen.” Yksi tärkeä osa-alue tutkimuksessa on ollut myös terminologian systematisointi.

Työn osat:

1. Perinteisen kanklėsin kehitysvaiheita, rakenteen piirteitä, kanklėsin akustisia ominaisuuksia ja vertailua muiden maiden vastaaviin kielisoittimiin, lähinnä eurooppalaisiin soittimiin
2. Akateemisen kanklėsin soiton tekniikat (sulkusoitto, näppäily, sekatyyli) ja niiden kehitys lähtien perinteisen kankėsin soitosta, soittotekniikoiden vertailua muiden maiden vastaaviin soittimiin.
3. Kanklėsin ohjelmisto soolosoittajan näkökulmasta, äänenlaadun piirteitä, notaation periaatteita, tulkinnan mahdollisuuksia, sekä kanklėsohjelmiston säveltämisen haasteita
4. Tulevaisuuden näkymiä, systematisoitu näkemys soittimen rakentamisen, opettamisen, soittamisen mahdollisuuksista
5. Liite: soolokanklėssävellysten luettelo, valokuvia sävelvaihtajista, soittimien mallikuvia, soittajia ja opettajia, sanasto

”Työ on ollut hyvin innostavaa ja aionkin lähitulevaisuudessa jatkaa aiheen käsittelyä, erityisesti olen suunnitellut paneutuvani kanklėsin akustiikan tutkimukseen”, kertoo Regina.

Kantele 4/2009, Kantele 1/2010, Kantele 2/2010

teksti: Kantele-lehti ja haastatellut