Kohtaus viimapakkasessa
Olen viettänyt viimeiset viisi vuotta kirjailija Kalle Päätalon valtavan, itse asiassa maailman suurimman, elämankerran, Iijoki-sarjan parissa. Sattumalta oman kotimme kirjastosta löytyi tuon 26-osaisen kirjasarjan ensimmäinen osa Huonemiehen poika. Luin sen ja jäin koukkuun. Vuodet vierivät, luin sarjaa kotona, matkalla, Saksassa asuessamme ja jälleen sieltä palattuamme ihan viime kevääseen saakka.
Sarjan viimeinen osa, vuonna 1995 ilmestynyt Hyvästi Iijoki päättyi Päätalon unelman täyttymykseen, ensimmäisen romaanin Ihmisiä telineillä ilmestymiseen tasan viisikymmentä vuotta sitten hänen 39-vuotissyntymäpäivänään 19.11.1958. Lukijat halusivat kuitenkin tietää, miten päähenkilöitten elämät menivät. Niinpä kirjailija päätyi sittenkin tiivistettynä kertomaan kirjailijan uransa ja elämänsä ehtoon tapahtumia ja kirjoittamaan vielä yhden kirjan, josta minulla ei ensin ollut aavistustakaan. Minulle tuli sarjan luettuani vieroitusoireita ja päätin lukea muitakin Päätalon kirjoittamia kirjoja.
Niitä kunnankirjastosta etsiessäni käteeni osui v. 1998 kirjoitettu kirja Pölhökanto Iijoen törmässä, joka olikin tuo em. varsinainen Iijoki-sarjan loppuosa. Miksi tämä kirjaesittely on päätynyt Kantele-lehteen? Iijoki-sarja huipentui viimeisessä osassaan kantelealamme kannalta ja eräs kirjan tilannekerronta sai ainakin minut tuntemaan yhteistä ylpeyttä tapahtuneesta. Päätalo sairastui vakavaan sydäntautiin jo aika nuorella iällä, kirjojen mukaan liiallisen tunnollisuuden ja rehkimisen tuloksena. 1970-luvulla hoitokeinot eivät olleet vielä kovin tehokkaita. Hän sai aika ajoin kävelylenkillä todella tuskallisia kohtauksia, jotka saattoivat kaataa hänet katuun. Kerran kun tällainen taas iski, ohiajava autoilija pysäytti autonsa – . Mutta nyt on parempi antaa kirjailijan itsensä kertoa:
Koska oli viimapakkanen ja tiesin kohtauksen lykkäävän huokosistani lähes vaahtomaisen hien, käsitin ulkona piankin kohmettuvani. Siksi konttasin Joonan remmi kädessäni varsinaisen kadun viereenkoira. Pian tulikin Tampereen suunnasta taksi. Puskin itseni polvieni päälle ja aloin huiskautella käsiäni. Taksinkuljettaja varmaan käsitti minut päissään koiraansa ulkoiluttamaan lähteneeksi ukoksi. Ainakin hän painoi lisää kaasua. En kuitenkaan joutunut kauankaan istumaan siinä lonkkani päällä ja käsillä tantereesta tukien, kun pienehkö henkilöauto tuli samalta suunnalta. Nostin käteni huiskimaan ja nyt auto pysähtyi. Oven auki työntänyt kuljettaja kysyi, olinko avun tarpeessa. Sanoin, että minulla on sydänkohtaus ja toivoisin pääseväni kotiin, josta tilattaisiin ambulanssi. Kuljettaja auttoi minut autoon, johon myös Joona hypähti. Pystyin neuvomaan kotiosoitteeni. Olin sen verran tajuissani – saman käsitti myös hätääntynyt vaimoni – että osasimme kysyä minut sisälle asti auttaneen laupiaan samarialaisen nimen ja osoitteen. Sanoin miksi:
– Jos jään henkiin, laitan sinulle kirjani tekijänkappaleen.
– Olen Ismo Sopanen.
Vaikka hän ei itse asiaa maininut, ja minä olin kovien tuskieni kanssa puoliksi pökissä, nimestä valkeni miehen olevan tunnettu kanteletaiteilija. Vaimoni tilasi ambulanssin ja lähti mukaan saattelemaan minua Tampereen keskussairaalaan. Sieltä minut vietiin ensiavun kautta teho-osastolle, jossa jouduin olemaan lähes viikon päivät.
Kotiin palattuani Sopanen sai lupaamani kirjan, kaksikin. Otin yhteyden Salukseen ja Halonen kutsui minut heti sinne. Hän järjesti niin, että pääsin samana keväänä toukokuussa Meilahteen, jossa tohtori Kala sovitti minulle sydämentahdistajan. Sen saatuani tapahtui todella niin kuin Halonen sanoi:
– Sinulle alkoi nyt uusi elämä.
Kalle Päätalo: Pölhökanto Iijoen törmässä
Kiitos, Ismo, että satuit paikalle juuri tuolloin! Monen monta hauskaa osaa ja osuvaa kansankuvausta olisi Iijoki-sarjasta jäänyt kirjoittamatta, jos kirjailijan tie olisi tuohon kohtaukseen päättynyt.