Väinämöisen kantele

Olen usein laulanut Väinämöisen kanteleesta yhdessä muiden kanssa. Se on aina yhtä merkillinen ja vaikuttava kokemus. Laulun ajan olemme osa kymmenien sukupolvien jatkumoa, lähellä suomalaisuuden vuosituhantista ydintä. Laulamme tätä laulua siksi, että se on hienoimpia, syvällisimpiä ja riemukkaimpia suomenkielisiä lauluja, mutta myös siksi, että ilman tätä laulua meillä tuskin olisi nykyistä kanteletta. Tai tarkemmin sanottuna: ilman näitä lauluja nykyisiä kanteleita. Lienee siis kohtuullinen toivomus, että kiitokseksi jokainen kanteleen soittaja ja soiton rakastaja osaisi edes joitakin kymmeniä tämän laulun säkeitä ja olisi valmis missä ja milloin tahansa laulamaan niitä kanteleen ylistykseksi.

Helpoimmin säkeitä löytyy Kalevalasta, sen runoista 40, 41 ja 44. Lönnrotin omat luonnehdinnat runojen sisällöstä kuuluvat näin:

40. Runo: Sampomatkalaiset tulevat koskelle ja kosken alla tarttuu vene ison hauin selälle. Hauki tapetaan, pääpuoli saadaan veneeseen, keitetään ja murkinoidaan. Wäinämöinen tekee hauin leukaluusta kanteleen, jota moniki yrittää, ei yksikään osaa soittaa.

41. Runo: Wäinämöinen soittaa kanteletta ja kaikki elävät, yksin haltiatkin ilmassa, maalla ja meressä, rientävät ja kokoutuvat soittoa kuulemaan. Jokaisen sydän tuli soitolta niin liikutetuksi, että vedet puhkesivat silmiin; itsensä Wäinämöisenki silmistä tippuivat suuret pisarat, putosivat maahan ja vierivät veteen, jossa muuttuivat soreiksi sinervöiksi helmiksi.

44. Runo: Wäinämöinen lähtee kadonnutta kantelettansa merestä etsimään, jota ei kuitenkaan enää saa käsiinsä. Tekee sitte koivusta ihan uuden kanteleen, jolla taasen soittaa ja ihastuttaa kaikki, mitä luonnossa löytyy.

Lönnrot ihastui kanteleeseen ja kanteleesta kertoviin lauluihin jo opiskeluaikoinaan 1820-luvun Turussa. Lauluja oli erilaisina muunnelmina julkaistu jo useita kertoja, vanhimmat 1700-luvulla. Ensimmäisille omille runolaulukokoelmilleen Lönnrot antoi nimeksi Kantele ja runoili kolmannen osan esipuheeksi omasta päästä pitkän laulun, joka alkaa säkeillä Ota kantele käteesi, Kultakieli kainaloosi, Sormet soitolle sovita, Laske ääni laulamahan! Kalevalan nimivaihtoehtojen joukossa oli Väinämöisen Kantele.

Ei siis ihme, että Lönnrot otti Kalevalaansa (1835) kanteleen synnystä ja soitosta kertovan laulun kahteen kertaan. Toisessa laulussa kerrotaan myyttisestä hauenluisesta kanteleesta, toisessa konkreettisemmasta koivuisesta kanteleesta. 1830- ja 1840-luvulla Lönnrot alkoi itse soittaa kanteletta. Kun nykyinen Kalevala ilmestyi 1849, olivat kantelelaulut saaneet nykyisen mahtavan säemääränsä ja samaan aikaan Lönnrot oli kehittänyt lautakanteleen aivan uusiin mittoihin. Olipa hän keksinyt jopa kromaattisen kanteleen.

Siis nyt Kalevala käsille. Aloitetaan runon 40 loppupuolelta. Lue säkeitä ensin hiljaisesti mietiskellen, sitten ääneen, sitten hyräillen ja lopuksi innoittuneesti laulaen. Varaa itsellesi aikaa ja laula koko tarina. Laula sitten säe sieltä, toinen täältä, maistele ja ala keksiä omia lisäsäkeitä. Valitse lopuksi itsellesi muutamia kymmeniä säkeitä, jotka tulet osaamaan aina ulkoa.

Kalevalan kantelelauluissa on säkeitä 737. Säkeiden muotoilussa Lönnrotilla oli apunaan kymmeniä runolaulajia, joilta hän oli merkinnyt laulun muistiin. Useasta tuhannesta säkeestä Lönnrot valikoi, kokosi ja muokkasi nämä kaksi omaa tarinaansa. Hän ryhtyi omien sanojensa mukaan itsekin runolaulajaksi ja lauloi muilta saamiensa säkeiden lomaan ikiomia säkeitään, jotta kertomuksista tulisi täyteläisempiä. 

Mutta sitten on aika lähteä tapaamaan Lönnrotin kantelelaulajia. Heidän laulunsa on painettu maailman suurimpaan laulukirjaan. Sen nimi on Suomen Kansan Vanhat Runot. Siinä ovat mukana myös Lönnrotin jälkeen kerätyt laulut. Teossarja on vain muutamassa kirjastossa, mutta se ei enää haittaa, sillä kaikki 34 teosta ja niiden 85 000 runotoisintoa ovat kaikkien luettavissa ja tulostettavissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran internetsivuilla osoitteessa www.finlit.fi/skvr.

Tietokantaan voi tehdä monenlaisia hakuja. Kirjoitin hakusanaksi kantele ja tuloksena oli 576 laulua, sanalla kannel lisäksi 362 laulua. Näiden joukosta erottuvat helposti omaksi ryhmäkseen varsinaiset kantelelaulut. Ne taas ovat kahdenlaisia. Toisissa lauletaan kanteleen synnystä, toisissa kanteleen soitosta, useissa kummastakin. Edellisiä löytyy kolmisensataa, jälkimmäisiä kolme ja puolisataa. Laulut on merkitty muistiin Inkerissä, Karjalassa, Savossa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Läntisemmillä alueilla runolaulut olivat jo vaihtuneet uudenlaisiin lauluihin.

Yhtä tärkeää kuin huomata aiheenmukainen ja alueellinen jako on korostaa, että kaikki laulut ovat erilaisia. Laulajilla on yhteisiäkin säkeitä, mutta erilaisia sitäkin enemmän. Ennen kaikkea laulujen kokonaisuudet ovat hyvin vaihtelevia. Lisäksi laulajat saattavat sijoittaa kantelelaulunsa melko vapaasti monien muiden laulutarinoiden lomaan

Matti Kuusi arveli aikanaan, että Kanteleen synty, ensimmäisen kanteleen alkuperästä kertova kulttuurimyytti, saattaa olla parituhatta vuotta vanha, ehkä vanhempikin. Sitä on laulettu koko virolais-karjalais-suomalaisella alueella. Itse asiassa se säilyi elinvoimaisena koko alueella kauemmin kuin mikään muu kertova runolaulu. Se koettiin siis erityisen tärkeäksi. Syntylauluna se ei ole ollut pelkkää viihdettä, mistä todistaa kaksi otsikkoa 1700-luvun käsikirjoituksissa: Kalanpyytäjän sanat ja Linnunpyytäjän sanat. Kantelelaulua käytettiin siis loitsunakin saaliin varmistamiseksi.

Lauluna se oli laajalla esiintymisalueellaan samantapainen, mutta yksityiskohdissaan mielikuvituksellisesti vaihteleva. Esimerkiksi kanteleen tekoaineina voivat hauen luiden ja koivun lisäksi olla lohen pyrstö, hirven tai oinon sarvet, poropeuran polviluut, lehmän tai peuran luut, neidon sormiluut, kokon tai sorsan luut, kuusi, tammi tai vaahtera.

Lönnrotin tärkein laulaja Arhippa Perttunen lauloi hänelle huhtikuussa 1834 aivan erilaisia säkeitä kuin Lönnrot päätti ottaa Kalevalaan. Näin Arhippa Perttunen:

Laski päivän, laski toisen,
keksi luotosen merellä,
lohen luita luotosella,
lohen luita, luunmuruja,
hauin suuren hampahia. 

Täss ois alku kanteletta.
Mistä koppa saatanee?
Tuolta tuomikko purolta,
kuusesta kumajavasta.
Mistä kielet saatanee? 

Jouhista ujon upehen.
Sillon vanha Väinämöinen,
laati harkon hauin luista,
kantervon kalan evästä.

Puhumattakaan soittajasta ja soiton kuvauksista. Soiton mahti, sisäinen voima, saa kalliot halkeamaan, luomakunnan kokoontumaan kuuntelemaan ja kuulijat itkemään ilosta. 

Soitto on olennainen osa maailmankaikkeutta, vaikuttava osa. Suurempaa taiteen ylistystä ei liene suomen kielellä runoiltu tai laulettu. 

Matti Kuusi ei lakannut ylistämästä kantelelaulujen arvoa ja merkitystä: ”Kantele-runo on syystä ihailluimpia suomalaisista muinaisrunoista. Kirjavan säevaihtelun takaa häämöttää todella nerokas runoilmaisun uudistaja, jolle esteettisen kauneuden pyhä hurmio oli innoittavaa todellisuutta.” Väinämöisen soiton kuvaus nousee myyttiseen voimaan. Laulu on yksi ”haltiokkaimpia taiteen ja taiteilijan ylistyksiä, mitä Suomen ja Euroopan kirjallisuushistoria tuntee”. ”Luova ihminen on tässä suomenkielisen runon sankarissa ehkä ensi kerran tullut tietoiseksi itsestään, esteettisen hurmion pyhyydestä, raikkaan, pyyteettömän kauneuselämyksen, innoittumisen ja innoittamisen yliaineellisesta arvosta.”

Mitä useammin kantelelauluja laulaa, sitä sattuvammilta Kuusen sanat tuntuvat. Ja sitä vaikeampi on ymmärtää asioiden syvintä merkitystä. Sillä kanteleen tarina on Suomen kulttuurihistorian merkillisin. Vaatimaton, vähäkielinen, keskiaikainen soitin, joka oli kaikesta huolimatta soittimien joukossa niin ylivertainen ja soittajilleen ja kuulijoilleen niin tärkeä, että he laativat sen ylistykseksi laulun, jonka säkeissä hyödynsivät kansainvälisiä tarina-aineksia, mutta tekivät sen niin nerokkaasti, innoittuneesti ja omaperäisesti, että laulusta tuli vuosituhantinen kestohitti ja lisäksi maailmankirjallisuutta kuudella kymmenellä kielellä.

On siis täysi syy ehdottaa Kanteleliitolle, että se kiitoksena kantelelaulujen tekijöille ja laulajille toimittaa pienen lauluvihkosen, johon valitaan erilaisia vaihtoehtoja Kalevalasta, Suomen Kansan Vanhoista Runoista ja muista kulttuurihistoriallisista lähteistä. Näin olisi edes pieni mahdollisuus säilyttää laulut elossa. Ja jokainen Liiton jäsen saisi käteen sopivan muistutuksen laulun ikiaikaisesta kantovoimasta.

Sillä muistakaamme aina: nämä kantelelaulut olivat esi-isillemme ja esi-äideillemme niin tärkeitä taiteen ylistyksiä, että he lauloivat niitä lapsilleen ja lapsenlapsilleen kymmenien sukupolvien ajan. Meidän on pidettävä huoli siitä, että vuosisatainen ketju ei meihin katkea.