Kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen (1865–1957) ja kanteleen yhteyksistä on puhuttu varsin vähän. Sibelius oli kuitenkin läpi elämänsä hyvin kiinnostunut kansallissoitimestamme. 1892 hän sai Helsingin yliopistolta matka-apurahan Karjalaan tutustuakseen runonlauluun ja kanteleensoittoon. Sibeliuksen tiedetään myös esiintyneen 1889 naamiaisissa kansanlauluja kanteleella soittaen. Karjalan matkallaan Sibelius kuuli useita kanteleensoittajia, joista muutamat tekivät häneen suuren vaikutuksen. Matkan jälkeen hän totesikin suhteestaan kanteleeseen: ”Suuri rakkaus valtasi minut tuon matkan aikana ja on edelleen hyvin vahva minussa.”
Sävellyksiä kanteleelle
Samoihin aikoihin 1896–98 Sibelius sävelsi ainoat kantelesävellyksensä, Dolcissimon ja Moderaton, jotka on tehty diatoniselle suurkanteleelle. Nuotit olivat yksityisomistuksessa 1989 asti, jolloin Tove Charpentierin kuolinpesä lahjoitti ne Turun Sibeliusmuseolle, jossa niitä edelleen säilytetään. Sävellykset säilyivät pitkään tutkijoillekin tuntemattomina ja ne puuttuvat osasta Sibeliuksen käsikirjoitusluetteloita. Suurkantelesävellysten lisäksi kantele on mukana myös erityislaatuisessa duetto-katkelmassa Valse/Berceuse (1899) 5-kieliselle kanteleelle ja viululle. Sen tiedetään saaneen alkunsa yhdessä lukuisista taidemaalari Pekka Halosen ja Jean Sibeliuksen yhteisistä musisointihetkistä. Kanteleen teema ”Karjankellot” on Pekka Halosen äidin Vilhelmiina Halosen käsialaa. Sibelius sävelsi tunnelmallisen soittohetken aikana viulukuviot kantelesäestyksen tervehdykseksi. Halosten perhepiirissä sävelmä muodostui hyvin rakkaaksi ja paljon soitetuksi.
Sibelius saa oman kanteleen
Sibelius tuli laajalti tunnetuksi myös kansainvälisesti. Erityisesti Suomesta Amerikkaan muuttaneille suomalaisille Sibeliuksen musiikilla oli vahva symbolinen arvo. Kalifornialaisen Yhtyneet suomalaiset Kalevala Veljet ja Sisaret –seuran jäsenet halusivatkin osoittaa kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan säveltäjämestarille lahjoittamalla Sibeliukselle kanteleen. Tämän oli samalla tarkoitus olla osoitus siitä, että ”Väinön kannel” kaikuu valtamertenkin takana. Lahjoitetun kanteleen on rakentanut Jaakko Noso Järvenpään kitaratehtaalta. Soittimen suunnittelusta vastasi sisustusarkkitehti Annikki Kastegren-Hintikka ja koneiston kanteleeseen laati Kalifornian Berkeleyssä asunut, kanteleen hyväksi Amerikassa vuosikymmeniä työtä tehnyt Hannes Wallen. Kantele ja sitä varten suunniteltu pöytä lahjoitettiin Sibeliukselle vuonna 1950. Lahjoitustilaisuudessa taiteilija Unto Hietaranta soitti kanteleella mm. Sibeliuksen sävellyksen ”Soi kiitokseksi Luojan”.
Säveltäjämestarin ajatuksia kanteleesta
Sibelius otti lahjan vastaan liikuttuneena. Hänen mielestään Wallenin suunnittelema koneisto oli erittäin onnistunut. Sibelius piti kanteleen ääntä huomattavasti kauniimpana kuin harpun ja oli sitä mieltä, että Wallenin kantele sopii erittäin hyvin myös sinfoniaorkesterin instrumentiksi. Sibelius totesi sävelkorkeuksien vaihtamisen olleen kanteleen heikko puoli, mutta haitan poistuneen Wallenin koneiston myötä. Lahjoitetun soittimen visuaaliseen ilmeeseen säveltäjämestari oli selvästikin mieltynyt todetessaan: ”Kanteleen ja pöydän linjoissa on musiikkia.”
Sibelius oli pahoillaan kanteleen syrjäytyneestä asemasta. Hän toivoi, että Suomen kansan rakkaus kansallissoitintamme kohtaan heräisi uudelleen. Kanteleen lahjoituksen yhteydessä Sibeliukselle esitettiinkin toivomus, että hän säveltäisi kanteleelle. Olisihan kansallissäveltäjän kantelesävellyksillä varmasti vaikutusta myös Suomen kansan asenteisiin. Sibelius sanoikin tekevänsä sen hyvin mielellään. Hän käveli välittömästi flyygeliään kohti, mutta kääntyi kuitenkin saman tien takaisin sanoen: ”En minä voi aivan varmasti luvata. Olen jo tullut niin vanhaksi.” ”Ehkä minä kuitenkin sen vielä teen – myöhemmin.” Sibeliuksen säveltämätön kausi oli jatkunut jo pitkään, eikä uusia sävellyksiä kanteleellekaan enää syntynyt. Voimme vain arvailla, millaista musiikkia säveltäjämestarin kynästä olisi tuolloin kehittyneemmälle koneistokanteleelle syntynyt. Kuka tietää, vastasiko mitä todennäköisimmin poltetun 8. sinfonian orkesterikokoonpanokaan perinteistä vai olisiko kantele löytänyt tiensä orkesterisoittimeksi muuallakin kuin Sibeliuksen mielessä.
Sibeliuksen kantele tänä päivänä
Sibeliukselle lahjoitettu visakoivuinen 36-kielinen kantele pöytineen on edelleen Ainolassa, yläkerrassa Sibeliuksen työhuoneessa. Se on hyvin säilynyt – soittimen puuosat ovat moitteettomat ja kieletkin alkuperäiset. Tiettävästi ensimmäistä kertaa Sibeliuksen kuoleman jälkeen kantele viritettiin elokuussa 2007, kun pääsin sitä ensi kertaa Ainolaan katsomaan. Julkisesti Sibeliuksen kanteletta päästiin kuulemaan Finn-Kanteleiden Voces Intimae -konserteissa syyskuussa 2007, joissa se ihastutti ja hämmästytti kuulijoita vangitsevalla soinnillaan.
Sibeliuksen kanteleen koneisto on nykykanteleista poiketen sijoitettu ponsipuolen alareunaan. Koneistossa on seitsemän sävelvaihtajaa: neljä korotusta (fis, cis, gis, dis) sekä kolme alennusta (b, es, as). Erityistä soittimessa onkin varsin rauhallinen visuaalinen ilme. Tämä on usean tekijän summa. Soittimessa ei ole huiluäänimerkkejä eikä totuttuja tarroja c- ja g-kielissä. Niiden asemesta kanteleen sammutuslaudan alla on pienenpienet mustat (c-kielet) ja valkeat (g-kielet) pisteet, joita soittaessa on ajoittain hieman hankala nähdä. Soitossa on näin ollen nykykanteleiden merkkeihin tottuneelle oma lisähaasteensa. Viritystapit on piilotettu kannen alle, joka kääntyy tarvittaessa 180 astetta. Viritystappien kantta on mahdollista käyttää myös nuottitelineenä.
Kanteleen sointi lumosi minut. On uskomatonta, kuinka suuri ja puhutteleva ääni soittimessa on. Soittaessani Sibeliuksen tuotantoa säveltäjän omalla soittimella musiikki tuntui taianomaiselta. Kuin Sibelius itse olisi ollut läsnä. Kantele pysyi vireessä hämmästyttävän hyvin, syysmyrskyissäkin, ajoittain jopa paremmin kuin oma soittimeni. Kerrotaan, että kanteleen luovutustilaisuudessa Sibeliukselle lahjoitettu kantele ei oikein pitänyt virettä. Soitin oli uusi, kielet kenties juuri asennettu. Mielenkiintoista kuitenkin on, että 50 virittämättömän vuoden jälkeen soitin mukautui niin nopeasti vireeseensä. Tarkoittaako tämä, että kantele oli Sibeliuksella aktiivisessa käytössä? Ainakin tuntuu todennäköiseltä, että sitä olisi viritetty säännöllisesti ennen säveltäjämestarin kuolemaa. Mielenkiintoista on myös se, että soittimen viritysavain löytyi sitä etsiessämme työhuoneen pöydältä. Ihan kuin mestari itse olisi sen siihen juuri edellisenä päivänä jättänyt. Kantele – kuinka suuri rakkaus se Sibeliukselle olikaan?
teksti: Mirva Minkkinen
Kantele 1/2008