Muusikko, soitinrakentajamestari, soitinrakennuksen lehtori ja tutkija Rauno Nieminen on tutustunut kanteleeseen ja kansansoittimiin monelta suunnalta. Hän rakentaa, soittaa ja tutkii. “Mulle tämä yhtä ja samaa juttua. Ensin mä olen innostunut jostakin soittimista, esimerkiksi 5-kielisestä kanteleesta. Opettelin ensin soittamaan sitä. Kävin Pokelan Martin tunneilla ja opettelin kellopolkat ja muut. Sitten Kantele- ja jouhikkosävelmät -kirjasta kaikki, mitä voi 5-kielisellä kanteeella soittaa. Sitten opettelin rakentamaan, tein soitto-oppaan, rakennusohjeet jne. Tällä tavalla nää on aina mennyt, että on innostunut ja selvittäny jonkun asian. Se on tullu sitten selvitettyä niin hyvin, että siitä on tullut ammatti.”
Kosketus kanteleeseen
Ensikosketuksen kanteleeseen Rauno sai kotipaikallaan Kolhossa. “Siellä soitettiin kannelta, enot rakensi kanteleita Kotiniemen maamieskoulun kursseilla ennen sotia. Sodan jälkeen tuli Impilahdelta, Pitkärannasta ja Karjalasta ihmisiä ja naapurissa Matikaisen Elma soitti kannelta. Sitä käytiin kuuntelemassa. Mut en mää siitä sillon ollu mitenkään erityisen innostunu kanteleesta – tiesin kuitenkin, että semmonenkin on olemassa.”
Innostus heräsi myöhemmin elokuvan myötä. “Mää sitten törmäsin kanteleisiin, kun Antti Puuhaara -elokuva (Partanen & Rautoma, musiikki Kari Rydman & Martti Pokela, 1975) tuli ja siitä oli Katso-lehdessä juttua. Siittä valokuvasta mulla alko kiinnostus kansansoittimiin. Pöydällä oli Martti Pokelan soittimia, Teppo Revon torvet, sarvet ja huilut, jouhikot ja kanteleet.” Piirustuksia Rauno ei saanut käsiinsä, mutta hän päätti silti, että hän haluaa rakentaa kansansoittimia. “Aloin sitten rakentamaan kannelta jonkun valokuvan perusteella.”
Yhteyksiä kanteleesta kiinnostuneisiin ei ollut helppoa löytää, kun pienkanteleiden soitto ja rakentaminen olivat harvinaisia. “En mä ensin Martti Pokelaan uskaltanu ottaa yhteyttä. 70-luvun puolivälissä otin Erkki Ala-Könniin yhteyttä ja hän lahjotti mulle 9-kielisen koulukanteleen, jonka oli suunnitellut. Sitten rupes löytymään kanteletietoa, mutta ei se ollu sillon niin yleistä. Meni monta vuotta enneku nää kontaktit löyty.”
Kiinnostus kanteleeseen vei myös Venäjän-Karjalaan. “Eihän sillon paljon matkustettu mihinkään. Hyvä ku oli Tampereella käyny! Kun en ensin löytänyt Suomesta kanteleenrakentajia tai tietoo, lähdin Petroskoihin viikon turistimatkalle -77 tai -78. Ajattelin, että siellä varmaan tiedetään, minkälainen on kantele. Menin Punalippu-lehden toimistoon ja kyselin. Ne vei mut Helmer Sinisalon ja Maksim Gavrilovin luokse, jotka ihmetteli, kun etsin 5-kielistä kannelta. ‘Ei täällä oo semmosia ollenkaan!’ Ne oli ihan ihmeissään, ku joku tulee Suomesta kyselee. Kävin Helmer Sinisalon kotona ja sain Kantele-yhtyeen levyjä.” Pienkanteleita ei silloin Petroskoista löytynyt vaikka kanteleensoittajia siellä olikin.
Suomessa kiinnostus omaan kulttuuriin, kanteleeseen ja kansanmusiikkiin lisääntyi 1970-luvulla. “Sillohan elettiin kylmän sodan aikaa. Muistan, että kaikki oli ruskeeta ja aina paleli. Se oli sitä kylmää sotaa, kun vaatteet oli tekokuitua ja oli energiakriisi! Tampereella oli Punaisen kanteleen festivaalit. Vasemmistolaiset ja kommunistit halus nostaa tätä suomalaista kansankulttuuria, koska sillon haluttiin taistella ylikansallista imperialistista kulttuuria vastaan, tuli se sitten idästä tai lännestä.”
Vanha kantelemusiikki ja rakentaminen
Kiinnostus pienkanteleisiin johdatti muinaismusiikin pariin. “Suuren vaikutuksen teki Heikki Laitisen artikkeli ’Karjalainen kanteleensoittotyyli’. Innostuin karjalaisista sävelmistä ja improvisaatiosta. Tein jopa kanteleoppaan, kun Väisäsen kirja oli myyty loppuun. Sen nimi oli ’Maailman ensteks mukavin kantelekoulu’ ja sitä mä sitten aina annoin sen mukana, kun joku osti kanteleen”, muistelee Rauno ensimmäistä kirjaansa.
Kansanmusiikki oli monialaista – soitettiin, opetettiin, rakennettiin ja tutkittiin. ”Tapasin 1979 Sahan Hannun ja Armi Mäkelän ja perustettiin Primitiivisen musiikin orkesteri Primo. Päätettiin käyttää vanhoja suomalaisia soittimia ja haluttiin keskittyä vanhaan suomalaiseen musiikkiin. Laitisen Heikki tuli mukaan ja alotettiin kesäkurssit. Kun sitten Primon kanssa kierrettiin ympäri Suomea, mentiin aina maakuntamuseoihin kattomaan soittimia.”
Soittajia tuli kanteleellekin lisää. “Mulla oli hevostallissa ensimmäinen verstas. Kun lehmät laitettiin pakettiin, rakensin navestasta toisen verstaani. Aloin siellä rakentamaan kanteleita, jouhikoita ja paimensoittimia. Sitten muutin Pölkin Jyrkin kanssa Putkilahdelle. Vuokrattiin yhteinen verstas kansakoululta. Aloin tekemään enemmän 5-kielisiä. Oli vaan se ongelma, ettei ollut soittajia. Mutta soittajiin sain yhteyden, kun olin Ilomantsin kanteleleirillä 1979 ensimmäisen kerran. Sitten alko tulemaan tilauksiakin”, kertoo Rauno.
Vuosina 1981–1983 Rauno oli Kaustisen soitinverstaalla töissä. “Se Kaustisen soitinverstashan oli vähän semmonen ihmeellinen yritys. Sen omisti Kaustisen kunta eikä päämääränä ollut tuottaa voittoa vaan rakentaa kanteleita, että saataisiin se kulttuuri nousemaan. Ala-Kuhan Jussi tutki ensimmäisen Kaustisen vuotensa vanhoja soittimia. Jussi piirsi ja tutki Oskari Kilpisen, Juoperin, Paul Salmisen ja monen muun soittimia ja myös niitä perinnekanteleita siltä seudulta. Sitten Jussi rupes keskittymään modernimpiin kanteleisiin ja mä olin enempi kiinnostunut perinteisistä asioista. Se oli kyllä hyvin innovatiivista aikaa, sillon puuhattiin kaikenlaista innokkaasti.” ”Sittenhän tuli tää osuuspankkiprojekti.” Kouluihin tilattiin mittava määrä kanteleita. ”Ei se 5-kielishomma olis menny läpi, jos ei olis ollu soittimia.”
Tohtori, kisälli ja mestari
Rauno tekee Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla tohtorin tutkintoa kehittäjäkoulutuksessa aiheenaan jouhikko. Koulutus on ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia soittimia rakentamalla, soittamalla sekä perehtymällä arkistoihin ja museoihin. Kansansoitintutkimusta on tehty Suomessa hyvin vähän. ”Otto Andersson (1879–1969) teki jouhikosta väitöskirjan (Stråkharpan, En studie i nordisk instrumenthistori, 1923) ja A. O. Väisänen(1890–1969) teki Kantele- ja jouhikkosävelmiä kirjan (SKS, 1928) ja hänellä oli tekeillä kanteletutkimus. Hän oli ottanut yhteyttä maailman kaikkiin museoihin, missä on kanteleita. Oli kyselylomake, jossa oli 6–7 kohtaa kysymyksiä. Hän pyysi myös joko valokuvan tai piirroskuvan. Jäämistössä on tätä materiaalia paljon. Tutkimus jäi häneltä kuitenkin jostakin syystä kesken.”
“Sitten seuraavan kerran Väisäsen ja Anderssonin jälkeen kansansoittimien tutkimusta on tehnyt vasta Timo Leisiö (1946–) (Suomen ja Karjalan torvi- ja pillisävelmät, 1984) ja siinä välissä ei oikeen tapahtunu mitään. Se oli ehkä sillon 1900-luvun alussa vilkkaampaa, kun piti kaikki laittaa järjestykseen – heteet, emit, karhut ja leijonat. Soittimetkin piti luokitella. Semmonen innostus on loppunut, koska kaikki on nyt jo luokiteltu ja on ehkä ajateltu, että eihän tässä mitään tutkimista ole. Suomalaisissa soittimissa riittäisi kuitenkin tutkimista puolikkaalle jalkapallojoukkueelliselle sadaks vuodeks. Esimerkiksi kansallissoittimemme kantele on vielä varsin huonosti tutkittu.”
Ennen tohtoriopintoja Rauno on ollut työssä Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusopilaitoksen soitinrakennusosastolla soitinrakennuksen lehtorina 20 vuotta. Nyt hän on tästä työstään neljän vuoden opintovapaalla, jonka aikana hän on suorittanut myös soitinrakentajamestarin tutkinnon.
”Soitinrakennusalalla on ollut 6 vuotta mahdollisuus suorittaa näitä ammattitutkintoja. Vaikka olen toiminut soitinrakentajana ammattimaisesti 26 vuotta, ei minulla ole esittää mitään todistusta ammatitaidostani. Mestaritutkinto on korkein tutkinto soitinrakennusalalla ja sen voi suorittaa kuka tahansa, joka pystyy osoittamaan näytöissä ammattitaitonsa vaadituilla tasoilla. Koska Suomessa ei ollut yhtään soitinrakentajamestaria, se oli erikoisempi järjestely. Minulla oli Ruotsista kitararakentajamestari Nicola Nerström yhtenä arvioitsijana ja kaksi suomalaista arvioitsijaa. Tilanne on jatkossa helpompi, kun ei tarvitse tuoda arvioitsijoita ulkomailta. Nyt vaan kaikki sitten tutkintoja suorittamaan!”
Kantele nyt
“Kanteleelle on tapahtunut enemmän kun 70-luvulla osas toivoakkaan. Se voi aika hyvin. Itse olen kiinnostuntu perinteestä. Nyt on käyny niin, että kantele on standardisoitunut – on 5-kielinen ja 10-kielinen ja 15-kielinen, kielenväli pitäisi olla samanlainen, soundi pitäisi olla samanlainen, ei saa huojua eikä väristä. Itse haluaisin palata sinne alkujuurille, sieltä löytyy paljon hienoja sointeja! Aion keskittyä perinteisiin kantelemalleihin ja perinteisiin valmistustekniikoihin, ei mua kauheesti enää viehätä tehdä puusepän koneilla nopeesti satoja kanteleita. Mielummin kovertelen taltalla verstaassa ja teen näitä perinnemalleja.”
teksti: Timo Väänänen