Julkaistu Kantele-lehdessä 4/2014. Teksti ja kuva: Jimmy Träskelin
”Kysyin taannoin Juhana Nyrhiseltä, joka tekee potkulaudoista kanteleita, että miksi ne ovat hänen mielestään kanteleita. Vastaus oli, että niistä tekee kanteleita se, että niitä kutsutaan kanteleiksi.”
Vastaus oli soitinrakentajamestari Rauno Niemistä tyydyttävä. Rauno jos joku tietää kriteerit, joiden puolesta valtaosa Suomen kanteleista voitaisiin alentaa sitroiksi, tai joilla mittaamaton määrä muun maailman kielisoittimia voitaisiin nimetä kanteleiksi. Nämä kriteerit ovat olleet olemassa niin pitkään kuin soittimia on rakennettu ja nimetty. Maailmassa on muuttunut vain se, että nykypäivänä ne voi lausua ääneen ja kurkistaa samaan aikaan kanteleen sormitusaukon läpi pelkäämättä, että menettää kasvonsa.
Kaikesta huolimatta tunnen tarvetta vilkuilla olkapäideni yli, kun Nieminen sanoo sanottavansa Helsingissä Musiikkitalon kahvilassa.
Soitinrakentajamestari Rauno Nieminen syntyi vuonna 1955 Vilppulalaiseen kymmenlapsiseen perheeseen. Suuren perheen lapsille ei ollut varaa ostaa soittimia, joten ne täytyi tehdä itse.
”Äiti on sanonut, että tein ensimmäisen mandoliinini jo alle kouluikäisenä”, Nieminen sanoo.
”Mutta sellaisesta soittimesta ei ole kyllä mitään havaintoa.”
Musiikki ja soitinrakennus eivät olleet Niemisen kotona tuntemattomia asioita: Raunon äidin enot rakensivat kanteleita ja viuluja, ja isoisoisä oli jo kuuluisa haitaripelimanni Vilppulassa. Äiti oli opettanut Raunolle pajupillien tekoa, ja hieman myöhemmin syttyi into ensimmäisen kitaran rakentamiseen.
”Kysyin äidiltä, että muistiko hän miten hänen enonsa niitä soittimia rakensivat”, Rauno muistelee.
”Äiti muisti, että tarvittiin vanhaa puuta.”
Niemisen ensimmäinen klassinen kitara syntyi pian sen jälkeen – isoäidin pöydän kannesta.
”Ajattelin, että se on varmasti vanhaa puuta, koska isoäiti kuoli jo talvisodan aikana.”
Ensimmäinen kitara on tallessa edelleen, samoin kuin pari ensimmäistä sähkökitaraa 70-luvun alusta.
”Kun käytössä oli yleensä vain yhdet virityskoneistot, otelauta ja mikrofoni, niin osat siirrettiin vanhasta kitarasta aina uuteen parempaan”, Rauno kertoo.
”Siksi monista vanhoista soittimista ei ole edes valokuvia olemassa.”
Kaikki soittimet kiinnostivat nuorta Niemistä, ja niiden rakentamiseen ryhdyttiin innostuneen ja ennakkoluulottoman asenteen varassa. Aina kun näki jossain uuden soittimen, piti sellainen pian rakentaa.
Kerran Nieminen näki Tuohi-kvartetin soittamassa, ja joko Juhani Aaltosella tai Paroni Paakkunaisella oli puinen poikkihuilu. Siitä piti sitten saman tien mennä verstaaseen rakentamaan puinen poikkihuilu.
”Meillä oli sellainen pieni verstas kotona, jossa oli sorvi ja vähän puutakin”, Rauno sanoo.
”Pähkinäpuusta sorvasin sitten poikkihuilun.”
Sen jälkeen Nieminen ryhtyi kehittelemään puhaltimia enemmänkin, ja mielenkiinto siirtyi yhä enemmän kansansoittimiin. Vuoden 1975 paikkeilla hän alkoi rakentaa myös viisikielisiä kanteleita. Äidin enot olivat tehneet 1900-luvun alussa suosittuja kotikanteletyyppisiä soittimia Vilppulan maamieskoulussa, jossa opetusohjelmaan kuului kanteleenrakennus, ja Niemisten naapurissa asui Karjalasta kotoisin oleva perhe, jossa soitettiin kannelta. Raunolle varsinainen herätys kanteleeseen ja kansanmusiikkiin tapahtui kuitenkin vuonna 1970, kun hän kuuli oman kylän kantelepelimanni Eero Pihlaisen soittoa Kolhon koululla.
”Meillä oli sen talon kellarissa paikallisten poikien Jimi Hendrix -yhtyeen harjoitukset, ja yläkerrasta tultiin sanomaan että nyt hiljaa, täällä alkaa konsertti”, Rauno muistaa.
”Sittenhän sitä oli pakko mennä kuuntelemaan.”
Paikalla oli Eero Pihlaisen lisäksi Kolholainen haitaripelimanni Fredrik Koivikko sekä Järvelän pelimannit Kaustiselta ja Otto Hotakainen Halsualta.
”Otto Hotakainen oli tehnyt tilaisuutta varten uuden kappaleen nimeltä Kolhon polkka, mutta kun se piti soittaa, hän ei muistanutkaan miten se menee”, Nieminen sanoo.
”Piti soittaa pari muuta kappaletta ensin, sen jälkeen Kolhon polkkakin muistui mieleen.”
Kansanmusiikkikonsertti Hendrix-harjoitusten keskellä teki Niemiseen vaikutuksen, ja tuon illan konserttilippu on edelleen tallessa. Otto Hotakaiseen Rauno pääsi myöhemmin Kaustisella asuessaan tutustumaankin, ja Kolhon Pihlaisen ja Koivikon hän oppi tuntemaan vielä kotona asuessaan.
”Se vain on jäänyt harmittamaan, että en koskaan osunut paikalle, kun Vilppulan pelimanneissa pääasiassa banjoa soittanut Aarne Moisio soitti kannelta”, Rauno valittelee.
”Tunsin kyllä miehen, mutta vasta myöhemmin Erkki Ala-Könnin nauhoja kuuntelemalla minulle selvisi, että hän on ollut yksi Suomen parhaista sulkutyylin soittajista.”
Rauno Niemisen ensimmäinen verstas syntyi kotona hevostalliin, kun hevonen lähti talosta Valmetin traktorin syrjäyttämänä. Kun lehmistä luovuttiin, tuli navetasta uusi verstas. Vuonna 1979 Nieminen muutti Korpilahteen perustaakseen vanhaan kansakouluun yhteisen verstaan Jyrki Pölkin kanssa, jonka kanssa oltiin tutustuttu muutamaa vuotta aiemmin.
”70-luvulla minkään soittimen rakentajia ei Suomessa ollut montaa”, Nieminen kertaa.
”Siksi piti heti ottaa selvää, kun kuulin huhun, että Jyväskylässä asui joku, joka osasi rakentaa kitaroita.”
Korpilahdella Rauno ei kuitenkaan enää rakentanut yhtään kitaraa, vaan keskittyi jouhikoihin, puhaltimiin ja pienkanteleisiin.
”Kitaranrakentajia oli kuitenkin jo muutama, mutta kansansoittimia ei tehnyt juuri kukaan.”
Vuonna 1981 tuli kutsu Kaustiselle, johon oli hiljattain perustettu Keski-Pohjanmaan kotiteollisuusneuvonta-aseman alainen kanteleneuvonta-asema. Aseman työntekijänä oli Jussi Ala-Kuha. Samaan aikaan perustettiin yritys, joka valmisti kanteleita myyntiin. Kun sen alkuperäinen työntekijä Risto Kiilunen jäi pois, tuli Nieminen tilalle. Ajatuksena oli samalla laajentaa yrityksen valikoimaa kanteleista myös muihin soittimiin. Parhaimmillaan verstaalla oli viisi tai kuusi työntekijää.
Niemisen ajoitus Kaustiselle muuttamisessa oli oivallinen: kansanmusiikki oli nosteessa ja esimerkiksi Kansanmusiikki-instituutin toiminta huipussaan. Rauno veti Instituutin tilaamia lyhytkursseja ja työsti silloiseen Kansanmusiikki-lehteen artikkeleita. Näiden joukossa oli muun muassa Soittimia rakentamaan -artikkelisarja, joka on edelleen ainutlaatuinen suomalaisten kansansoittimien rakennusopas.
Kaustisen lämminhenkisessä työyhteisössä Nieminen sai myös nykyisin jo lähestulkoon unohdetun kutsumanimensä Numento.
”Westerholmin Simo sen keksi”, Rauno nauraa.
”Televisiosta tuli sellainen sarja, jossa muistaakseni Esa Pakarinen esitti kuolevaa miestä. Hän makasi siellä aina suu auki, ja hänen nimensä oli Numento.”
Kaustisella riitti säpinää, ja uusia yhtyeitäkin syntyi lähes joka viikko. Siksi Nieminen epäröi aluksi, kun uudet kuviot kutsuivat Ikaalisiin jo vuonna 1984. Vuotta aiemmin oli Kaustisen juhlilla vietetty soitinrakennuksen teemavuotta, ja paikalle oli kutsuttu muutama kymmenen soitinrakentajaa. Siellä pidetyssä kokouksessa oltiin yhtä mieltä siitä, että maahan tarvittaisiin alan koulutusta.
Samoihin aikoihin Ikaalisissa Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen rehtori oli saanut tehtäväkseen kartoittaa soitinrakennuskoulutuksen järjestämisen mahdollisuutta. Tämä kysyi Jussi Ala-Kuhaa opettajaksi, mutta juuri Kaustiselle taloa rakentava Ala-Kuha ei halunnut muuttaa suunnitelmiaan. Nieminen kävi soitinrakentajakokouksen sanansaattajana puhumassa Ikaalisissa, ja koulutushanke laitettiin käyntiin. Kun muita ehdokkaita opettajaksi ei löytynyt, katseet kohdistuivat Raunoon.
”Sanoin, että voin minä tulla kokeilemaan vähäksi aikaa”, Rauno sanoo.
”Ja nyt on mennyt kolmekymmentä vuotta.”
Todellakin: suomalainen soitinrakennuksen opetus täytti tänä syksynä pyöreitä, ja Nieminen viettää samalla omaa juhlavuottaan soitinrakennuksen opettajana.
”Eihän minulla ollut kauhean monta vuotta soitinrakentajakokemusta takanani, eikä mitään koulutusta alalle”, Rauno toteaa.
”Ei sitä ollut tietenkään kenelläkään Suomessa.”
Pelkästään opettajana Nieminen ei kuitenkaan ole päiviään viettänyt. Omia soittimia on rakennettu pikkuhiljaa opetustöiden lomassa, ja vuonna 1996 ostettiin viimein Ikaalisista talo, jossa oli verstaaksi soveltuva autotalli.
2000-lukua ovat värittäneet esimerkiksi erilaiset hankkeet, soitinrakentajamestarin tutkinnon suorittaminen vuonna 2005, musiikin tohtoriksi väitteleminen vuonna 2008 sekä moninaiset yhtyekuviot. Soitin 2004 ja sitä seurannut Kantele eläväksi -hanke saattelivat Niemisen aina vain varhaisempien soittimien pariin ja kanteleen syntyjuurille.
”Kantele eläväksi -hankkeen yhteydessä tavattiin monesti Timo Väänäsen kanssa, ja kun meillä yleensä oli soittimet mukana, ruvettiin soittelemaan”, Rauno kertoo.
”Siitä syntyi Ontrei-duomme, joka käyttää soittiminaan näitä hanketta varten henkiin herätettyjä vanhoja kantelemalleja Siperian ja Puolan väliseltä alueelta.”
Siis kanteleita Siperian ja Puolan väliseltä alueelta? Päästään asian äärelle, jota Nieminen on saanut pohtia runsaasti tutustuessaan maailman kanteleensukuisiin soittimiin: mikä on kantele? Tästä aiheesta hän pääsi myös kirjoittamaan painavaa sanaa viime vuonna julkaistuun Kizavirzi-kirjaan.
”On ollut suuri virhe, kun A.O. Väisänen otti jouhikosta käyttöön jouhikko-nimityksen”, Rauno esittää.
”Sehän tunnettiin jouhikanteleena. Jouhi tarkoitti jousta, eli nimityksellä on tarkoitettu jousella soitettavaa kanteletta. Vielä 1900-luvulla ihmiset ovat tienneet, että kyse on ollut samasta soittimesta – toista soitetaan vain sormilla ja toista jousella.”
Jos jouhikko ja kantele hahmotettaisiin nykyäänkin selvästi samaan perheeseen kuuluviksi soittimiksi, olisi käsitys kanteleesta ehkä lähempänä soittimen alkuperää.
”Suomessa kaikkia vähänkin kanteleen näköisiä soittimia on nimitetty kanteleeksi”, Rauno sanoo.
”Tosiasiassa nykyaikaiset kanteleet, joissa kielet ovat aivan samansuuntaisia, ovat periaatteessa sitroja.”
Kanteleen alkuperä on Niemisen mukaan muualla kuin sitraperheessä.
”On jo pitkään ollut tutkijoita, jotka ovat sitä mieltä, että kantele on kehittynyt lyyrasta, mutta sitä ei ole täysin osattu perustella”, Nieminen kertoo ja nostaa syliinsä rakentamansa kopion Novgorodin kanteleesta, jonka ulkomuodosta tulee väistämättä ennemmin mieleen jouhikko kuin kantele.
”Lyyrassa on kaksi käsivartta ja poikkipuu. Sen ongelma oli se, että kun ei osattu vielä tehdä punottuja kieliä, ei matalia kieliä saatu tarpeeksi mataliksi ja korkeat kielet olivat liian kireitä. Asia korjaantui, kun keksittiin laittaa poikkipuu kulmaan niin, että korkeammat kielet ovat lyhyempiä”, Rauno selittää.
”Toisissa paikoissa säilytettiin edelleen käsiaukko, mutta koska täällä pohjoisessa oli jo kirves keksitty, soitin koverrettiin yhdestä puusta eikä tehty käsivarsia ja poikkipuuta eri osista. Ehkä siksi tuo käsiaukko jäi umpeen.”
Kielten asento oli kanteleissa viuhkamainen, koska soitinta soitettiin sulkutyylillä eikä näppäilemällä. Tuo viuhkamaisuus on tallessa vielä esimerkiksi Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen pyöreäperäisissä laatikkokanteleissa, mutta monista muista malleista se on kadonnut.
”Sitra on ollut euroopassa todella suosittu soitin, ja sehän on aivan samanlainen neliskulmainen soitin kuin kantele, mutta sen kielet ovat tasavälein”, Nieminen toteaa.
”Virolaisista kanteleista näkee, että ne ovat aivan suoraan sitroja, mutta kanteleiksihan niitäkin kutsutaan.”
Tässä kohtaa alkaa heikkohermoisempaa kanteletoimittajaa jo vääntää vatsasta. Tämän luokittelun mukaan siis käytännössä kaikki modernit laatikkokanteleet ovatkin sitroja!
”Mikä tekee soittimesta kanteleen?” Rauno kysyy vielä.
”Jos kantele määritellään siten, että siinä on koppa ja kieliä, niin sittenhän kaikki sellaiset soittimet ovat kanteleita.”
Kun Nieminen kysyi Juhana Nyrhiseltä, miksi tämän rakentama potkulautakantele on kantele, todettiin, että se on sitä siksi, että sitä kutsutaan kanteleeksi. Organologisesti (eli soitintutkimuksellisesti) nimityksellä ei ole soittimen kanssa mitään tekemistä.
Pitäisikö kantele-sanan käyttöä sitten rajata tarkemmin?
”Ei!” Rauno sanoo ykskantaan.
”Sehän on nimenomaan hienoa, että kanteletta ei tarvitse määritellä sen tarkemmin. Se on niin monimuotoinen soitin, ja se juuri on sen pelastus. Jos soittimella ei voi soittaa sitä musiikkia, mitä ihmiset haluavat kuulla, se jää pois käytöstä. Kantele on kuitenkin pystynyt aina muuttumaan ajan tarpeisiin, ja siksi se on jäänyt eloon.”
”Minä olen lakannut jo aikoja sitten olemasta perinnepoliisi”, Rauno jatkaa.
”Ihmiset kutsuvat soitimiaan millä tahansa nimellä, oli se sitten mikä tahansa – ja hyvä niin. Se on lähinnä tutkijoiden ongelma laittaa ne heteet ja emit järjestykseen.”
Päässäni pyörii vielä, mutta Rauno Nieminen palauttaa jalkani maan pinnalle ryhtyessään soittelemaan lempeä-äänistä soitintaan. 1200-luvulta peräisin oleva Novgorodilainen kantele on kaunis niin ulkonäöltään kuin ääneltäänkin, mutta modernia maailmaa se ei juuri edusta. Sillä ei tulisi ensimmäiseksi mieleen soittaa nykypäivän pophittejä, eikä sitä voi ehkä kuvitella taidemusiikin uusimpien tuulien itseoikeutetuksi tulkiksi. Jos kantele olisi määritelty jo varhaisessa vaiheessa tiukasti yhden ilmenemismuotonsa perusteella, ei tässä nyt todennäköisesti tehtäisi Kantele-lehtiä.
Rauno Niemisen ja muiden kanteleen historian tutkijoiden työ on kuitenkin vaikuttavaa, ja nyt vahvoilla jaloilla seisovan kanteleen kirjavan maailman keskellä Ontrein kaltaisten soittimen alkujuurille kaivautuvien yhtyeiden musiikki on kiehtovaa ja raikasta.
”Ontrein levyn ensimmäinen raita kestää kuusi minuuttia”, Rauno toteaa ja jatkaa lakonisen humoristiseen tapaansa:
”Se karsii amatöörit heti.”
Ontrein lisäksi Niemisen tämänhetkisiin yhtyeprojekteihin kuuluu vuodesta 1981 toiminut Teppanan veljet -duo Johannes Heikkilän kanssa. Viime vuosina Sami Kukan vahvistama yhtye julkaisee myös pian levyn, jonka soittimina käytetään yksinomaan viisikielisiä kanteleita.
”Siinä on neljä-viisikymmentä minuuttia viiskielismusiikkia, ja ensimmäinen kappale kestää kymmenen minuuttia”, Rauno sanoo.
Se karsii amatöörit vielä nopeammin.
Toimintaa on tällä hetkellä niin ikään muun muassa Jouhiorkesterilla ja Pohjola-orkesterilla. Kolmatta vuotta viisivuotista taiteilija-apurahaa nauttiva Nieminen on viimein saanut aikaa soittamiselle.
”Se on näkynyt siinä, että yhtäkkiä vähän joka yhtyeellä on levytyssuunnitelmia”, Rauno toteaa.
”Vielä kun tämä maailman tilanne olisi sellainen, että olisi keikkoja ja ihmiset ostaisivat levyjä.”
Oli tilanne mikä oli, Nieminen on tyytyväinen siihen, että vielä parin vuoden ajan ehtii taiteilemaan – sen jälkeen koittaa paluu opetushommien pariin.
”Erityisen mukavaa on nyt, kun nuo levyt valmistuvat. Sitten pääsee itsekin kuuntelemaan, että mitä on tullut tehtyä”, Rauno toteaa.
”Kuulee, miltä ne soittimet ja soitto todella kuulostavat.”
Niin. Monelle muusikolle on oman soiton arvioiminen omaa levytystä kuuntelemalla tuttua puuhaa. Harvempi pääsee arvioimaan musisointinsa lisäksi itse rakentamiensa soittimien ääntä. Rauno lienee siihen tottunut.
Kuka muukaan hänen soittimensa rakentaisi?
• • • • •