Vuonna 1873 kierteli Suomessa ruotsalainen antropologi Gustaf Rezius matkakumppaneinaan Erik Nordenson ja Christian Loven. Retziuksen matka ulottui Suomeen, Karjalaan ja Volgalle asti. Matkan tavoitteena oli suomalaisten rotuominaisuuksien selvittäminen pääkallontutkimuksen eli kranologian avulla. Retzius oli nähnyt Helsingissä museokokoelmassa kanteleita ja hän halusi tavata henkilökohtaisesti kanteleensoittajia matkallaan.
Vihdoin Ilomatsissa hänelle esiteltiin Parppein ukko, joka vielä soitti kannelta. Retzius (1878:136) kirjoittaa kohtaamisesta kirjassaan Finska Kranier, eli Suomalaiset pääkallot:
Hän käveli meitä kohti, kantaen käsivarsillaan mustaa kielisoitinta, kanteletta. Meitä säväytti vastustamattomasti tämä ilmestys. Se oli kuin näky, eteemme astunut haamu, Se oli menneisyyden utuhahmo, kuin Väinämöinen itse olisi seissyt edessämme.
Hannes Sihvo (1977:143) pitää Retziuksen retkeä yhtenä karelianismin historian merkittävimmistä jo yhden kuvan ja siihen liittyvän kuvauksen ansiosta – valokuvan pohjalta tehty piirros ilomantsilaisesta kanteleensoittajasta Jaakko Parppeista on ollut 1800-luvun lopun ehkä tunnetuin karjalaisuuden ja kalevalaisuuden kuvallinen symboli aina siihen asti kunnes kotimaiset löytöretkeilijät nostivat etualalle Onoilan, Shemeikkain ja Vornasten aateliset piirteet valokuvina, maalauksina, piirroksina ja patsaina.
Retzius hankki matkallaan kaksi jouhikannelta, yhden harpun, eli jousisitran ja kuusi kannelta. Harppu oli ostettu Ilomantsista Heikki Honkaselta. Soittimet on lahjoitettu Tukholman Pohjoismaiseen Museoon (Nordiska Museet) kesäkuussa 1876, mistä ne on siirretty myöhemmin Musiikkimuseoon.
Kantele
Kanteleen emäpuu on veistetty koivusta ja siihen on liitetty mäntyinen kansi tuohipannalla. Soitin on 553 mm pitkä, 123 mm leveä ja 84 mm korkea. Kieliä on ollut kahdeksan, joista ei enää ole yhtään jäljellä. Viritystappejakin on enää vain neljä kappaletta ja myös varras on kateissa. Kantele oli soittokunnossa kun Retzius sai sen Parppeilta Ilomantsissa. Pitkä matka ja yli sadan vuoden säilytys museoissa on verottanut soittimen kuntoa. Kanteleen pohja ja sivut on veistetty ohuiksi, keskimäärin 6 mm vahvuisiksi. Myös kansi on ohut 2,6–4,5 mm paksu. Retzius kuvaa Parppein soittoa:
Se oli lempeää, harrasta, surumielistä musiikkia; meistä se tuntui tulevan kaukaa, epämääräisestä suunnasta: hiljainen sointi ilmasta, humina avaruudesta.
Lähteet:
- Retzius, Gustaf (1878) Finska Kranier jämte några natus- och literatur-studier inom andra områden af Finsk Antropologi. Stockholm: Central-Tyckeriet
- Sihvo, Hannes (1977) Gustaf Retziuksen tutkimusmatka Karjalaan 1873 Kalevalaseuran vuosikirja 57. Helsinki, WSOY
teksti: Rauno Nieminen
Kantele 4/2007