”Filmausretkelle lähtiessämme emme voineet aavistaakaan, kuinka monivaiheiseksi tämä retkemme tuli muodostumaan ja kuinka vaikean tehtävän olimme ottaneet suorittaaksemme.

Aivan sattumalta tapasimme silloin miehen, joka auliisti tarjoutui avustamaan meitä vaikeassa tehtävässämme. Tämä mies oli Vanja Tallas.

Vanja Tallas on tyttärensä Alli Tallaan kanssa tehnyt elokuvan musiikkiin nähden suurtyön. Tuskinpa vain mistään muualta olisi saatu tähän elokuvaan sopivampaa taustamusiikkia, joka paremmin kuin Vanja Tallaan kanteleensoitto ja Alli Tallaan aitokarjalaiset lauluesitykset korostaisi elokuvan tunnelmaa.”

Näin kirjoitti ohjaaja Kalle Kaarna uudesta, Jäger Filmi Oy:n tuottamasta kokoillan elokuvasta Kalevalan mailta. Oli Kalevalan riemuvuosi, satavuotisjuhla vuonna 1935. Elokuva tahtoi hetkeksi siirtää ajatukset Raja-Karjalaan, kansalliseepoksen syntysijoille:

”Se tahtoo kuvata meille tämän äärettömien metsien, upottavien soiden, siintävien vaarojen ja kaskisauhujen maan ja sen pienen joukon muinaisten runolaulajien jälkeläisiä, jotka vielä elävät siellä syrjäistä elämäänsä ja joiden arkipäiväisyyteenkin vielä osaksi sisältyy runolaulaja esi-isien perinteitä.”

Elokuvassa oli kaksi osaa. Kymmenminuuttinen Alkunäytös oli omistettu Elias Lönnrotin ja Akseli Gallen-Kallelan elämäntyölle, musiikkina Leevi Madetojan sinfoninen runoelma Kullervo. Lähes puolitoista tuntia kestävästä toisesta osasta elokuvan esittelylehtinen kertoo näin:

Kalevalan mailta.
Kalevalan ilmestymisen 100-vuotismuistolle omistettu 10-näytöksinen äänielokuva.
Käsikirjoitus: Ensio Rislakki.
Ohjaus: Kalle Kaarna.
Valokuvaus: Kurt Jäger, Frans Ekebom.
Musiikki: Vanja Tallaan aitokarjalaisten aiheiden mukaan sovittanut Martti Parantainen.

Parantaisen orkesterisovituksia oli elokuvassa puolisen tuntia. Lisäksi raikuivat isänmaalliset laulut Suomen laulusta Karjalan jääkärien marssiin. Ääniraidan loppuosa sisälsi elokuvan varsinaisen sensaation: paikan päällä Raja-Karjalassa filmattua soittoa, laulua ja tarinointia. Ne olivat ensimmäisiä sataprosenttisia äänielokuvataltiointeja studioiden ulkopuolella.

Koko hankkeen takana oli saksalaissyntyinen elokuva-alan monitaituri Kurt Jäger (1898–1965). Vuonna 1921 nuorukainen kutsuttiin Berliinistä Suomi-Filmin laboratorionjohtajaksi ja pääkuvaajaksi. Hän jäi Suomeen ja loi merkittävän elokuvauran. Hän tuotti ja kuvasi kymmeniä dokumenttielokuvia. Kuuluisin ja dramaattisin otos oli Helsingin kuvaaminen lentokoneesta. Moottori sammui ja kone teki hätälaskun eduskuntatalon edustan kivimuuriin. Jäger kuvasi koko ajan, myös paikalle kokoontunutta yleisöä, ja samana iltana elokuva esitettiin teatterissa. Kun äänielokuva alkoi valloittaa maailmaa, Jäger rakensi itse oman äänikameran ja kehitti uraauurtavan äänitysmenetelmän, joka sai nimekseen Jägerton. Se oli käytössä Karjalanretkelläkin. Musiikkiäänitykset olivat aivan omaa luokkansa, ääni tallentui optisesti filmille eikä lopputulos kalpene nykyäänitysten rinnalla. Jäger-Filmi Oy teki kymmenen kokoillan elokuvaa, mukana historiallisia suurelokuvia Elinan surmasta Isovihaan. Sarjan aloitti Kalevalan mailta.

Elokuvaa kuvattiin kesällä 1934 Suojärvellä, Ilomantsissa ja Korpiselällä. Se oli samalla Kurt Jägerin häämatka: mukana oli vasta vihitty vaimo Elli Kuusisto. Kalle Kaarna kertoo:

”Samoilimme erämaata, laskettelimme koskia, kuuntelimme runonlaulajia, itkijänaisia ja kanteleensoittajia yksinäisissä kylissä, suuressa erämaassa. Tuntuu siltä, kuin näiden harmaapäisten laulajien ja soittajien esitykset vasta täällä, suuren luonnon sylissä, pääsisivät oikeuksiinsa.”

Neljätoista vuotta oli kulunut kansatieteellisestä elokuvaretkestä Suojärven Kuikkaniemeen. Tästä retkestähän oli puhetta lehtemme viime numerossa. Vanja Tallas (1876–1952) oli jälleen tärkeässä osassa, ja hänen mahtava kotitalonsa oli nytkin retkikunnan tukikohtana. Nyt ei kuitenkaan ollut kyseessä kansatieteellinen ennallistaminen vaan silloisen elämän dokumentointi. Kuvattiin taloa ja sen arkisia askareita, talon isännän kanteleensoittoa ja hänen 22-vuotiaan tyttärensä Allin laulua, kylän sekakuoroa sekä elokuvan huipentavia karjalaisia häitä. Morsiamena oli Alli Tallas. Häissäkin elettiin jo nykyaikaa. Häätanssia säesti itse talon isäntä, mutta ei kanteleella vaan kaksirivisellä hanurilla, arkaaiseen karjalaiseen tyyliin. Vanja Tallas teki filmiyhtiön kanssa oikein virallisen sopimuksen seitsemän säveltämänsä ja sanoittamansa laulun käytöstä elokuvassa sekä niiden julkaisemisesta elokuvan oheistuotteena. Laulut julkaistiinkin vihkosena Aito karjalaisia sävelmiä. Alli lauloi ne elokuvassa isänsä kanteleella säestämänä, ja Parantainen käytti sävelmiä sovituksissaan.

Vanhakantaisen karjalaisen kanteleensoiton edustajaksi Vanja Tallas ei ryhtynyt tässäkään elokuvassa, vaan suositteli tehtävään naapuripitäjästä laulujuhlamatkojensa tuttavaa, 77-vuotiasta Timo Lipitsää, joka oli vuosia kulkenut soittaen, laulaen ja tanssien kertomassa katoavasta kalevalaisuudesta. Lipitsä kertoi kuvausryhmälle kulkeneensa seitsentoistavuotiaasta kannel kainalossa ”dansilois da muis igrulois”. Tallas muisteli vanhoilla päivillään radiohaastattelussa: ”Hyvä tyyppi ol, vaik ol vanhaki mies, mie kun soitin, hän tanssi, ketterä jaloistaan.” Lipitsän kymmenkielisen kanteleen soitto kuvattiin hänen kotonaan Suistamon Koiton kylässä ja siellä hän myös lauloi filmille runolauluja Feodor Vuorisen kanssa. Tunnettu esiintyjäpari istuu vastakkain ja sormet ovat kyllä sormien lomassa mutta ennen näkemättömällä tavalla kämmenselät ylöspäin. Eivätkä he laula odotuksenmukaisesti vuorotellen vaan koko ajan yhtä aikaa.

Vaikuttavimmat kuvaukset tehtiin kuitenkin Korpiselän Ägläjärvellä. Karhunkaataja Jaakko Pyy kertoo vanhassa majatalossa uskomattomia karhutarinoitaan ja Ahri Vornanen itkee haudalla kylän vanhassa kalmistossa elämän katoavaisuutta.

Lopullisessa elokuvassa oli edellisen lisäksi pitkiä jaksoja, joissa kuvattiin maisemia sekä metsän ja ihmisen elämää. Mukana oli Jägerin aikaisemmin tallentamaa kuvamateriaalia laajalta alueelta Laatokan Valamosta Nurmekseen ja Valtimolle. Karhu oli yksi elokuvan keskeisistä näyttelijöistä, samoin huuhkaja, pöllö, teeri, haukka, korppi ja orava. Hienot lähikuvat saivat yleisön haukkomaan henkeään. Mukana oli metsästystä, kalastusta, kaskenpolttoa, koskenlaskua, peltotöitä, lehmisavuja, kehruuta, praasniekkojen juhlintaa sekä Karjalan sivistysseura pystyttämässä runolaulajien patsasta Suojärven Jehkilän kotiseutumuseon viereen.

Elokuvan ensi-ilta oli Helsingissä elokuvateatteri Bio-Biossa sunnuntaina 24.2.1935. Seuraavalla viikolla, Kalevalan päivänä, alkoivat nelipäiväiset riemuvuoden pääjuhlallisuudet näyttelyineen ja konsertteineen. Vanja Tallas esiintyi juhlilla, joten hän epäilemättä oli kunniapaikalla myös elokuvan ensi-illassa. Seuraavina päivinä ja viikkoina elokuva esitettiin kahdessakymmenessä kaupungissa Oulua myöten.

Vastaanotto ei ollut erityisen innostunut. Kansanmusiikkiosuuksia pidettiin vaikuttavina ja niiden tallentamista tärkeänä mutta kokonaissuunnitelmaa hatarana. Elokuva hautautui arkistoon. Vuonna 1959 tulipalo tuhosi lisäksi suurimman osan Kurt Jägerin elämäntyöstä. Kalevala-elokuvasta jäi jäljelle neljäkymmentäviisi minuuttia raakamateriaalia. Sen pelasti jälkimaailmalle elokuvaaja, tuottaja Matti Helkapalo, jonka yhtiö omistaa nykyisin elokuvan esitysoikeudet. Vuonna 1994 hän teki Maija-Liisa Wassmundin kanssa erinomaisen dokumentin Kurt Jägeristä.

Paljoa ei ole jäljellä. Alli Tallas ystävineen laulaa isänsä säestämänä Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Ahri Vornasen itkuvirttä on jäljellä minuutti, Timo Lipitsän runolaulua ja kanteleensoittoa kumpaakin vielä vähemmän. Vanja Tallas on kaksirivisineen kuvassa muutaman sekunnin, intensiivistä soittoa kuullaan tanssin taustalla kuitenkin melkein puolitoista minuuttia. Tallas soittaa kanteletta ääniraidalla, mutta soittoa ei ole säilynyt katseltavaksi asti. Pyyn karhutarinoita ei ole jäljellä lainkaan.

Äänityksen ja kuvan tason takia näitäkin katsoo ja kuuntelee sydän syrjällään. Mitä useammin katsoo, sen enemmän ymmärtää. Korvaamattomia nämäkin ovat, samoin kuin Jägerin matkan aikana kuvaama suuri valokuva-aineisto. Ne pitäisi saada kaikkien koettaviksi.

Vaikka Vornasen itkuvirsi ja Tallaksen kaksrivisen soitto on nähtävä uudestaan ja uudestaan, hätkähdyttävintä on sittenkin kokea Timo Lipitsän kymmenkielinen kantele. Pitkä, tuuhea, liehuva valkoinen parta; sormet soutavat vinhasti kuin itsestään, omissa oloissaan. Soittaja katsoo rauhallisen itsetietoisesti kameraan. Soitto on juuri sellaista, mitä mielessäni olen kuullut katsellessani museoiden koverrettuja kanteleita. Nykyisen sointi-ihanteen vastakohta: kymmenen paksua kieltä on löyhällä, sointi on tumma ja syvä, ääni huojuva, lempeästi hyväilevä kuin Laatokan Valamon kirkonkellojen soitto. Kuten Arja Kastinen totesi tutkittuaan nykyteknologialla Vanja Tallaksen soittoa: yksittäisiä säveliä tärkeämpää on kokonaissointi, jota sanoilla voisi kuvata liekehtiväksi äänimatoksi. 

teksti: Heikki Laitinen

Kantele 3/2006