Jättikantelon jälille

Viime syyskuussa olin mukana merkillisellä löytöretkellä. Matka suuntautui läntiselle Uudellemaalle ja matkakumppaneinani olivat Timo Väänänen ja Leena Häkkinen. Olimme Sammatin kirkon kellotapulin jättikantelon jälillä. Olimme saaneet luvan ottaa valokuvia salaperäisestä kanteleesta ja olimme päättäneet tallentaa nauhalle kanteleeseen liittyvää perimätietoa. Jännittyneinä ajoimme tunnin matkan Helsingistä länteen, ensin valtatietä, sitten syksyisiä, mutkittelevia paikallisteitä pitkin. Perillä suurimmatkin odotuksemme ylittyivät moninkertaisesti.

Sammatin punaiseksi maalatun, sopusuhtaisen kauniin kirkon pihamaalla meitä odottivat Unto Voutilainen, seurakuntamestari, ja Marja-Riitta Syvänne, joka on jo pitkään toiminut kirkon esittelyn yhteyshenkilönä. Lönnrotin kotikirkko houkuttelee vuosittain lähes parikymmentätuhatta kävijää läheltä ja kaukaa. Viitisentoista vuotta heille on silloin tällöin näytetty myös tapulin jättikantele. Jännitys kohoaa. Astumme kellotapulin lävistävään holvikäytävään, jota pitkin edelleen kuljetaan kirkkoon. Käytävän sivulla oleva leveä lautaovi aukeaa naristen. Siellä se on penkillä, laakeriseppelten ympäröimänä: vihreä jättikantele.

Hämmästelimme ja ihastelimme. Nostimme kanteleen kellotapulin porraskivelle, valokuvasimme ja mittailimme. Pituus 180 cm, leveys 68,5 cm. Kieliä seitsemän, pisin 131 cm, lyhin 45 cm. Korkeus 19 cm, ponnen kanssa 29,5 cm. Viritystapin pituus 23 cm, paksuus 1,8 cm. Varraskin on pituudeltaan lähes puoli metriä ja sentin paksuinen.

Kanteleessa on tosiaan ponsi, varras ja puiset viritystapit. Ponsi on koostaan huolimatta sulava, kauniisti muotoiltu ja päättyy paksuun kierukkaan. Kysymyksessä on siis jättiläisversio seitsemänkielisestä koverretusta kanteleesta. Kantele itsessään ei tietenkään ole koverrettu, vaan tehty paksuista, tukevista laudoista. Tämä siinä onkin kaikkein hämmästyttävintä: se on koverretun mallinen jättikantele ja tehty niin tukevaksi, että runko kestää kielten jännityksen. Myös vartaan kiinnitys on tuettu metallivahvikkein. Muutama kieli soi vielä nytkin, vaikka kantele on ollut pienessä hirsihuoneessaan, entisessä ruumishuoneessa, jo 126 vuotta. Se on ollut siellä kesähelteillä ja talvipakkasilla ja säilyttänyt silti kuosinsa. Mutta vaikka kantele soi vielä tänäänkin, ei tiedetä, onko sitä koskaan soitettu. Se on nimittäin tehty kukkaiskanteleeksi Elias Lönnrotin hautajaisiin huhtikuun 3. päivänä 1884. Tästä kertoo vielä eräs erikoinen piirre. Jättikanteleen kansi ja sivut ovat täynnä pieniä nauloja ja parissa naulassa ja parissa kielessäkin on vielä jäljellä kuivuneiden kukkalehtien sirpaleita. Vihreä kantele oli aikanaan peitetty kukin ja laakerinlehdin. Haudalta kukkakantele lienee nostettu suoraan kellotapulin hirsihuoneeseen ja siellä se on vieläkin.

Lisätietoja saimme myöhemmin Tauno Sutiselta, entiseltä suntiolta, joka aikansa ihmeteltyään ruumishuoneen kanteletta, oli alkanut ottaa siitä selvää. Hän oli saanut tietoonsa paikallista perimätietoa sekä aikalaiskäsikirjoituksen, jossa kerrottiin Lönnrotin hautajaisista. Näimme valokopion muutamasta sivusta. Sutinen kehotti käymään käsikirjoituksen nykyisen omistajan luona.

Menimme siis Esko Isopuron puheille. Tämä 91-vuotias entinen talonisäntä otti meidät ystävällisesti vastaan ja vastasi moniin käsikirjoitusta koskeviin tiedusteluihimme. Kysymyksessä on 32-sivuinen vihko, johon on huolellisella ja kauniilla käsialalla kirjoitettu kymmensivuinen kuvaus Lönnrotin hautajaisten kulusta sekä merkitsi kahdeksalle sivulle muistiin seppelenauhojen tekstejä. Hautajaiskuvaus on osittain kopioitu sanomalehdistä, pääasiassa Uudessa Suomettaressa 4.4. ja 5.4.1884 ilmestyneistä kuvauksista, mutta joukkoon on lisätty kirjoittajan omia huomioita sekä yleistä paikallisuuden tuntua.

Perimätiedon mukaan käsikirjoituksen on kirjoittanut Esko Isopuron vaimon isä Johannes Lohilampi (1866–1938), jonka isä, Sammatin Lohilammen isäntä Johannes Bergman oli paikkakunnan vaikutusvaltaisimpia isäntiä ja kaukaista sukua Lönnrotille. Hän oli yksi Sammatin kahdeksasta isännästä, joilla oli kunnia kuljettaa arkku Lammin talolta kirkonkylän kansakoululle. Hautajaispäivänä Bergman määräsi 17-vuotiaan poikansa kirjoittamaan muistiin kaikkien seppelenauhojen tekstit. Kun tekstit ilmestyivät useissa sanomalehdissä jo kahtena seuraavana päivänä, on mahdollista, että perimätieto pitää paikkansa, ja Johannes Lohilampi kirjoitti tekstit muistiin lehtiä varten.

Seppelten tervehdyksissä mainitaan joitakin kertoja kantele. Esimerkiksi Helsingin yliopiston Pohjolaisosakunta oli merkinnyt nauhaansa: ”Ikuinen kiitos Suomen kanteleen uudestaan rakentajalle!” Hämeenlinnan naisilta oli kantele, josta ei kuitenkaan ole säilynyt lähempiä tietoja. Pietarista oli hopeakranssi, jossa oli kantele ja hopealaatassa Kalevalan säkeitä. Samat säkeet olivat kolmessa muussakin seppeleessä. Maarianhaminan asukkailta, Turun ruotsinkielisen lyseon oppilailta ja Helsingin ruotsinkielisen tyttökoulun ja opettajatarluokan opettajattarilta, opettajilta ja oppilailta tulleissa ruotsinkielisissä tervehdyksissä oli suomeksi ne säkeet, joihin Lönnrot päättää Kalevalansa varsinaisen kertomuksen. Viimeksi mainittu tervehdys kuului:

Elias Lönnrot 18 9/4 02 – 18 19/3 84.

Jätti kantelon jälille,
Soiton Suomelle sorean,
Kansalle ilon ikuisen,
Laulut suuret lapsillensa.
Från lärarinnor, lärare och
elewer wid Fruntimmerskolan
och Lärarinneklassen i Helsingfors.

Tervehdykset osoittavat, että vielä Lönnrotin aikana Suomen ruotsinkielinenkin väestö koki Kalevalan ja kanteleen omakseen.

Lönnrotin hautajaiset olivat ainutlaatuinen tapahtuma. Uudenmaan kuvernöörin johdolla oli valtaisat järjestelyt saatu hoidettua parissa viikossa. Rautatiehallitus oli järjestänyt ylimääräisen junan, joka kuljetti Lohjan rautatieasemalle kenraalikuvernöörin, senaatin, Suomen sotaväen, yliopiston, osakuntien, seurojen ja koulujen edustajat. Hyvinkäällä nousivat junaan muualta tulleet kaupunkien ja maalaiskuntien edustajat. Lohjan asemapihalla odotti satakunta isäntää hevosineen ja rekineen. Kaksi ja puoli peninkulmaa pitkä metsäinen maantie Sammattiin oli jo monessa kohdassa sula, mutta pahimmissa paikoissa oli miehiä luomassa lunta tielle.

Hautajaiset alkoivat puoli neljältä iltapäivällä, jolloin kulkue lähti kansakoululta kohti kirkkoa. Puheet ja seppelten lasku kestivät iltamyöhään. Haudalla alkoi uudelleen lähetystöjen pitkä jono. Loppuhuipentumasta Johannes Lohilampi kirjoittaa:

Lopuksi tuotiin kukkakantele Helsingin naisilta, joka onkin todella taideteos tavallaan, sen oli valmistanu hra G. M. Stenius. Tämä noin 2 kyynärää pitkä kantele, jonka kielet 7män ovat tehdyt valkoisista hyacinteista, pohjan alempi osa ruusuista, muuten laakerin lehdistä, cypreisseistä j. m. s. Tämä kantele lepää nytten haudakummun harjalla.

Viimeinen lause vahvistaa, että kuvaus on syntynyt välittömästi hautajaisten jälkeen ja on siis sekin kellotapulin kanteleen tavoin jo 126 vuoden ikäinen.

Juhlallisuudet päättyivät ylioppilaiden lauluun:

Kun seppelten ja kukkasten tulva oli asettunut, lauloivat ylioppilaat ”Suomen laulun” ja ”Maamme”, jota kuunneltiin avopäin, molemmat suomalaisilla sanoilla, jonka jälkeen ihmisjoukko, lähes 1000 henkeä, kunnioittaen lähti pois tuolta yksinkertaiselta hautausmaalta, joka nyt säilyttää yhtä isänmaamme kalliimmista muistoista.

Ajan sanomalehdistä löytyy kukkaiskanteleesta lisätietoja. Helmikuussa 1884 oli Helsingissä perustettu Suomen ensimmäinen naisjärjestö, Suomen Naisyhdistys, puheenjohtajanaan Elisabeth Löfgren. Kun tieto Lönnrotin kuolemasta oli tullut Naisyhdistyksen tietoon, se päätti kokouksessaan 25.3. ”teettää haudalle asetettawan kukkas=kanteleen, jonka wiewät lähetystönä neidet maisteri Emma Åström ja Toini Topelius; sijaisiksi määrättiin rouwat J. Godenhjelm ja M. Collan”. Lehdissä julkaistiin ruotsinkielinen ilmoitus: naisia, jotka haluavat osallistua kukkakanteleen hankintaan, kehotettiin kirjoittamaan nimensä Edlundin kirjakaupassa olevaan listaan. Kanteleen valmistaminen annettiin puutarhasuunnittelija, kauppapuutarhuri ja kukkakauppias Mårten Gabriel Steniuksen käsiin. Tämä halusi ylpeänä esitellä saavutustaan helsinkiläisyleisöllekin, ja kantele oli yleisön nähtävissä Steniuksen kasvihuoneella Villa Alkärrissä Leppäsuolla. Uusi Suometar kertoo: ”Sitä käwi katselemassa ja ihailemassa paljo wäkeä hänen kaswi=huoneessaan toissa päiwänä j. pp.”

Toini Topelius oli kuulun Zachris Topeliuksen tytär ja Elias Lönnrotin kummityttö. Hänelle Lönnrot oli lahjoittanut eläkepäiviensä siron, mustaksi maalatun kromaattisen kanteleen. Emma Irene Åström oli ensimmäinen suomalaisessa yliopistossa akateemisen loppututkinnon suorittanut nainen ja oli viettänyt pitkiä aikoja Lönnrotin tyttärien luona Lammin talossa. Muistelmissaan hän kertoo lyhyesti Sammatin hautajaisista. Kukkaiskantele oli niin painava, että paroni af Schultén huudahti: ”Tarvitaan miesvoimia viemään tämä haudalle.” Muutamat herrat tulivatkin sitten sitä kantamaan. ”Mutta toisen meistä naisista piti lausua muutamia sanoja. Neiti Topelius kieltäytyi jyrkästi. Minäkin olisin halunnut tehdä samoin, mutta kun olin puhuttava, lankesi tehtävä minun osalleni.”

Kukkaiskantele herättää monia kysymyksiä, joihin ei vielä ole vastauksia. Miksi se on 7-kielinen, miksei 5-kielinen, josta Lönnrot oli Kalevalallaan tehnyt kansallisen vertauskuvan ja joka kuvattiin kaksi vuotta myöhemmin Lönnrotin hautakiveen. Vaikka M. G. Stenius vastasi kanteleen koristelemisesta, hän tuskin teki itse kanteletta. Kuka sitten oli tämä erittäin asiantunteva kanteleen rakentaja? Ja Sammatin löytöretken tärkein opetus: mitä kaikkea kanteleesta onkaan vielä löydettävissä!