Hannu Syrjälahti (s. 1950) on pitkän linjan kantelevaikuttaja, joka alan soittajien parissa tunnetaan varmasti parhaiten kantelesävellyksistään. Papintyönsä ohessa hän on toiminut mm. Kanteleliiton puheenjohtajana ja kanteleensoiton opettajana mm. Sibelius-Akatemiassa, Espoon musiikkiopistossa, Helsingin Konservatoriossa sekä Ilomantsin kanteleleireillä. Hän on tehnyt useita soololevyjä sekä esittänyt kanteleella monipuolista ohjelmistoa pyrkien tuomaan esiin kanteleen soittimena, joka sopii niin perinteiseen, klassiseen kuin nykymusiikkiinkin.
Hannu Syrjälahti sai 14-vuotiaana perhetuttavaltaan kanteleen ja liittyi Karhulan karjalaissiirtolaisten perustamaan kantelepiiriin. Pian hän toimikin yhtyeen solistina sekä esiintyi myös yksin. Saatuaan samana vuonna pienen apurahan nuotiston hankintaan, hän pystyi sen turvin käymään muutaman kerran soittotunnilla ”lady” Ulla Katajavuorella Helsingissä. ”Hän teki minuun suuren vaikutuksen myös sillä, että teititteli nuorta 16-vuotiasta soittajapoikaa. Olihan hän sentään arvostettu kanteletaiteilija!” Hannu kertoo.
Outi Mantereen tekemässä haastattelussa vuodelta 2002 kerrotaan, että vuonna 1968 Hannu sai ensimmäisen konserttikanteleensa, jonka oli rakentanut Sulo Huotari. Koneistokantele mahdollisti ohjelmiston rajallisuuden rikkomisen ja Hannun oman tyylin löytämisen. Lapsesta asti Hannu oli ollut innokas klassisen musiikin ystävä. Jo 8-vuotiaana hän kuunteli mielellään mm. Radion sinfoniaorkesterin konsertteja. Kantelesovituksia alkoi valmistua kovaa vauhtia. Hannu pyrki löytämään myös kanteleelle sopivaa klassista ohjelmistoa. Hän kertoo kokeilleensa mm. Sibeliusta ja Chopinia kanteleella. Ohjelmiston avartuessa nousi esiin tarve kehittää myös sammutustekniikkaa. Hän kertoo suosineensa ”sormi-, kyynärvarsi- ja kämmensyrjäsammutuksia, koska liika sammutuslaudan käyttö hävittää kanteleen kauniin soinnin.” Huiluäänet ja muita tehokeinoja hän oppi Martti Pokelalta.
Iltakaste Ilomantsissa ja muita tunnelmakuvia
1970-luvulla Hannu toimi kanteleensoiton opettajana Espoon musiikkiopistossa, kunnes vuonna 1979 hänen aloittamaansa työtä jatkoi Annikki Smolander-Hauvonen. Samana vuonna Martti Pokela houkutteli Hannun Ilomantsin kanteleleirille opettajaksi. Hannu oli keväällä saanut pappisvihkimyksensä, mutta sai lykättyä töiden alkamista kanteleleirin ajaksi. ”Siitä koitui erittäin merkittävä kokemus myös siksi, että leirin aikana erittäin spontaanisti syntyi sävellys ’Iltakaste Ilomantsissa’. Siinä oli olevinaan vähän niin kuin ’jäähyväiset kanteleelle’-sävyä, mutta itse asiassa se olikin vasta alkua pidempiaikaiselle sävellystyölle”, Hannu kertoo. Teos syntyi yhdessä illassa kun ukkosmyrskyn jälkeen avoimesta ikkunasta tulvi sisään ”kasteisen niityn tuoksu ja Pohjois-Karjalan vaaramaiseman avaruus”, Hannu kuvailee. Sävellyksestä muodostui klassikko ja olipa se myös Haapavedellä pidettyjen kantelekilpailujen pakollinen kappale vuonna 1991 taidelinjan 12–15 -vuotiaiden sarjassa.
Keväällä 1979 Hannun hyvä ystävä, kanteleenrakentajamestari Oiva Heikkilä oli menehtynyt äkilliseen sairauskohtaukseen. Menetyksen aiheuttamasta surusta ja kaipauksesta syntyi myöhemmin teos ’Syyspäivänä – varjoista valoon’. Sävellys alkaa surumarssinomaisesti, mutta saa vähitellen valoisampia piirteitä. Hannu ei koe teoksen rakenteen olevan suorassa yhteydessä uskoonsa, vaan toteaa ”En halua ylihengellistää musiikillista kokemusta; enemmänkin lienee kyseessä halu nähdä valoisat puolet myös elämän surullisissa asioissa ja pyrkimys löytää lohdutusta elämän murheisiin.”
Tuulikannel
1980-luvun alkupuoli oli Hannulle aktiivista säveltämisen aikaa. ”Tuolloin erityisesti koin, että ’kanava oli auki’ luovuuden lähteille. Sävelmät lähtivät tulemaan useinkin sangen vaivattomasti ja luontevasti, mutta niiden loppuhiominen oli joskus tuskien takana. Silti ajattelen, että musiikki oikeastaan annettiin minulle ja toimin prosessissa jonkinlaisessa kirjurin tehtävässä. Toisinaan olen harmitellut, etten tehnyt objektiivisempaa musiikkia, mutta toisaalta kannel on aina ollut minulle oikeasti ’tunteiden tulkki’. Melankolissävyinen pohjavire on antanut siinä sijaa myös reippaammille ja iloisemmille tunnelmille.”
Sävellyksistä ja sovituksista syntyi oma, käsinkirjoitettu nuottikirja ’Tuulikannel’ jonka Kanteleliitto julkaisi vuonna 1985. Kirjan esipuheessa Hannu toivoo ”että tämä olisi päänavaus myös Suomen ammattisäveltäjien kanteleteosten julkistamiselle ja laajalle käyttöön otolle.” Sittemmin nuottikirja on muodostunut tärkeäksi ja ikivihreäksi osaksi kanteleensoiton opetusta niin klassisella kuin perinteisellä puolella. Tuulikannel on valitettavasti ollut loppuunmyyty jo useita vuosia kysynnästä huolimatta. Asia on vaivannut Hannua ja hän on puhtaaksikirjoituttanut sähköiseen muotoon kokoelmassa julkaistuja sävellyksiä sekä joitakin uusia teoksia. Neuvottelut uusintapainoksesta ovat vielä tällä hetkellä kustantajan kanssa kesken. Uudet teokset ovat silti jo kuultavissa tämän lehden mukana tulleessa liitelevyssä. Mikäli nuottikirja julkaistaan, on Hannulla vielä yllätys taskussaan: ”Tekijänoikeuspalkkion haluan suunnata Kanteleliiton nuorten soittajien tukemiseen harrastuksessaan.”
Soittajakaverit Martti ja Matti
Tuulikanteleen lisäksi Hannu on taidokkaasti nuotintanut Martti Pokelan sävellyksiä, jotka on julkaistu nimillä Seitakivi ja Hiidenkirnu. Pokelan aloitteesta Hannu aloitti työn myös kanteleensoiton tuntiopettajana Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla 1984. ”Jälkeenpäin ajatellen olisin varmasti voinut olla innostavampi opettaja kuin mitä osasin olla. Sinänsä vähän vierastin koko Akatemiaa, koska itselläni ei ole mitään perustavaa virallista musiikkikasvatusta taustatukenani”, Hannu muistelee neljän vuoden mittaista kokemustaan.
Pokelan kautta Hannu tutustui myös muusikko Matti Kontioon, jota hän muistelee lämmöllä. ”Ilman hänen aktiivista panostaan ja kannustustaan en todennäköisesti olisi saanut aikaan ensimmäistäkään soololevyäni”, Hannu kertoo. Levyistä ensimmäinen, ’Kanteleella’ (1982), sisältää lähinnä perinteisempää kanteleohjelmistoa. ’KanteleSolos’ (1986) puolestaan ”pyrki kirkastamaan ja laajentamaan kanteleen kuvaa ’soittimena soitinten joukossa’. Siihen valitsin lähinnä klassista ohjelmistoa: pieniä cembalo-, piano- ja urkuteoksia.” Ohjelmistoa löytyi aina J.S. Bachista P.H. Nordgreniin, jonka sävellykset Equivocations (1981) ja Kantelekonsertto (1985) ovat Hannun kantaesittämiä. Kolmas levy ’Kannel’ (cd, 1990) sisältää kokonaan kanteleelle sävellettyä musiikkia 1940-luvulta lähtien. ”Levyni myytiin varsin nopeasti loppuun. Uusintapainoksia ei otettu, koska kyseessä on kuulemma niin ’vähälevikkinen marginaalimusiikki'”, Hannu harmittelee. ”Mielestäni teimme tomeran ja taitavan äänittäjä-tuottaja Matti Kontion kanssa sangen hyviä äänitteitä, jotka sitten vaiettiin hiljaiseksi ja unohdettiin. Minusta on tuntunut, että kannelkulttuurin suhteen avantgardistiseksi, uraauurtavaksi luulleeni työ menikin tietyllä tavalla aivan hukkaan” hän kuvailee tuntojaan.
Kutsumusten ristitulessa
1992–95 Hannu toimi Kanteleliiton puheenjohtajana muutaman vuoden. ”Vaativan seurakuntatyön ohella minulta ei oikein riittänyt voimia liiton toiminnan aloitteelliseen kehittämiseen”, hän arvioi. Sävellystyö oli jo jäänyt hieman vähemmälle ja rinnalle oli löytynyt öljyvärimaalaus – vanha tuttu vuosien takaa. ”Olen aika monta kertaa miettinyt sitä, että teinkö valinnan vai valitsiko tämä [papin] tehtävä minut. Vuosien varrella olen jossain määrin kipuillutkin sen kanssa, Hannu kertoo radiohaastattelussaan vuodelta 2004. Hän jatkaa ”Taiteilijan kutsumus on ollut aika vahvasti esillä aika ajoin ja halu ja kaipaus siihen, että olisi sillä tavalla voinut toteuttaa ja tuoda kyllä tietysti myös Jumalan todellisuutta näillä keinoilla esiin. Ja kyllä minä kuvan tekemisessä ja sävellystyössä olen pyrkinyt siihen”.
Joutsenlaulu vai uuden alkua?
”Tällä hetkellä olen erityisen iloinen ja kiitollinen nyt ilmestyvästä ’Syyspäivänä’-levystä, koska minulla elokuussa diagnosoitiin Parkinsonin tauti”, Hannu kertoo. ”Kantelesävellysteni kokoomalevytys saattaa hyvinkin jäädä eräänlaiseksi ’joutsenlauluksi’. Ilomantsin kanteleleirillä kesällä 1979 pappisurani aloittamisen myötä uumoilemani ’jäähyväiset kanteleelle’ toteutunevat näin 30 vuoden viiveellä. Silti toivoisin voivani vielä kirjoittaa jotakin uudenmoista tälle rakastamalleni soittimelle.” ”Useinkin sävelmien nimet ovat olleet valmiina ennen soivaa lopputulosta. Nyt ovat jo jonkin aikaa pyörineet mielessä ’Kuutamo Ruuhinevalla’, ’Surusukka’, ’Kanervankukkia’… Aika näyttää, kuis äijän käy…”
lähteet:
- Hannu Syrjälahden haastattelu 2009
- Outi Mantereen haastattelu H. Syrjälahdesta 2002
- Hannu Syrjälahden haastattelu Yle 1:n Kansanmusiikin ilta -ohjelmassa 28.12.2004, juontaja Sirkka Halonen
- Hannu Syrjälahden muistiinpanot 2009
- Tuulikannel-nuottikirja, julkaistu 1985
Kantele 4/2009
teksti: Johanna Aho