Mikkelin Hiirolassa asuvan Elli Sonkkasen kantele soi herkästi. Kanteleineen Elli on kiertänyt kolme kertaa maailman ympäri ja pitänyt lukuisia konsertteja, joissa yhdistyy kantele ja runot.
”Mie kuulin jo kotona Suojärvellä kannelta, sehän oli melkein joka talossa siihen aikaan. Kotona oli isän veli Tolvi Sairanen – sokea soittaja, joka teki itselleen kanteleen. Sieltä se jäi soimaan mieleen – kanteleen herkkä ja kaunis sointi”, muistelee Elli Sonkkanen tupansa kahvipäydän ääressä lapsuuttaan Karjalassa. Hän oppi jo nuorena soittamaan, silloin soittopelinä oli huuliharppu.
”Miun veli Leo ei oppinu soittamaan, niin mie sitten sain sen huuliharpun ja eihä siinä kaua mennykkään ko mie sitä jo soittelin. Sitten piti veljenki hankkia taas uusi huuliharppu”, Elli kertoo musiikin alkutaipaleestaan. ”Sävelmät myö opittiin tanssiloissa ja elokuvissa. Isä vei meit Suojärvellä elokuviin ja Viipuriin mäntiin tanssiloihin, ko asuttiin Suojärvellä aseman vieressä ni siit oli helppo kulkea. Niitä tanssisävelmiä sitten soiteltiin. Evakkoreissullakii soitettii nurkkatanssit ko kuulivat, että osataan soittaa.” Soittaminen vei mukanaan ja Elli soitti vielä muitakin soittimia. ”Kitarakoulun suoritin ja siinä opettelin nuotitkin.” Mutta sisällä kuitenkin soi toisenlainen sointi, jota piti etsiä vielä pitkän aikaa.
Kantele löytyy
”Sitte ko mie näin Mikkelissä kaupassa kanteleen ni mie aattelin, että tuo se on. Menin kysymään, että voiko sen vaihtaa kitaraan ja niihä myö tehtiin. Mie ajoin polkupyörällä kitaran kans parikymmentä kilometriä kaupunkiin ja sitten kanteleen kanssa takasin. Ja siin se ol – tätä sointia mie olin hakent niin pitkään!” Ensimmäinen kantele oli Heikkilän 32-kielinen, mutta pian tuli halu saada monipuolisempi soitin ja Elli kuuli, että Otto Koistisella olisi valmiina varastossa konserttikantele.
”Hilkka, miun tytär, kävi sitä soitinta kattomassa ja sano, että parempaa ei löydy!” Soittimen hankinta ei kuitenkaan ollut mutkatonta. ”Mutta sehän oli hirveän kallis, eihä miul ollu siihen rahoja. Sain sitten järjestettyä siihen osamaksun ja sitä sitten maksettiinki pitkään…”
Soittajan sisäinen sointi
1979 Elli aloitti Mikkelin kansalaisopistossa kanteleen opetuksen. Mikkelin kalevalaisten naisten helkanuorilla oli kanteleita ja opetusryhmään saatiin soittimet. ”Siit lähtien mie oon opettanu. Välillä Savonlinnassakin ja muuallakin tässä lähellä.” Opetus tapahtuu ryhmissä korvakuulolta. ”Periaattena on, että soittajan pitää löytää se sointi itsestään. Ei siinä nuotteja käytetä, vaikka osa tietysti ne opettelee ja käyttää apunaan, mut mie en niitä opeta.” Ryhmiä on vuosien kuluessa ehtinyt olla monia. ”Mut ne ensimmäiset oppilaat tuli niin läheisiksi – olikin vaikea paikka, kun piti erota.”
Runokannel
Elli sovittaa kaiken esittämänsä musiikin itse. Musiikki ja runot pitää saada soimaan sisällään ja sieltä pukea esitykseksi. Improvisaatio on vahvasti mukana soitossa.
Kantele ja runot kuuluvat Ellillä läheisesti toisilleen. Molempien lähteet ovat Karjalassa. ”Ne on vaikeita asioita ilmaista – se on sellaista kaipuuta ja ikävää ja on siin aina iloakin mukana. Kanteleella ja runoilla pitää ilmaista kauniita asioita ja ne sopii hyvin toisilleen.” Ellin matka on usein käynyt Karjalaan katsomaan omia kotipaikkoja ja Karjalaa laajemminkin. ”Se on niin kaunis ja ihana paikka – mut siel on vaikeita asioita monelle, ko on vanhat kotipaikat ja sukulaiset. Monethan joutu eripuolille rajaa ja sit taistelemaan veli veljeä vastaan. Ne on raskaita matkoja, mut aina sieltä on iloakin saant.” Runoja syntyy esityksiin ja – kuten musiikkikin – se on omassa muistissa, paperille niitä ei ole laitettu. Ohjelmistoa on julkaistu vuonna 2003 cd-levyllä ”Elli Maria Sonkkanen: Runo ja Kantele”. Elli lapsineen on myös mukana vuonna 1977 julkaistulla LP-levyllä ’Onnea Äidille’ (Satsanga satlp 1030) ja vuonna 1979 julkaistulla LP-levy llä ’Helka Hynninen Hiirolasta’ (Satsanga, satlp 1027).
Maailman ympäri
Kantele on vienyt Ellin myös maailmalle. ”Kolme kertaa on tehty maailman ympäri matka. Ja kyllä sitä kannelta on ihmetelty – että kuinka se voi soida noin kauniisti! Ja on sitä saant soittaaki, konserttisaleissa, lentokentillä ja tullissakin! Kerranko mie olin menossa Vienan Karjalaan niin tullimies tahto nähdä, mikä tuos laukus on, ja miehän näytin. ’Vainjamjoisen kantele!’, hää tunsi sen kyllä, mutta sano, ettei oo koskaan kuullu soitettavan. No miehän sitten soitin ja ne ko tykkäs. Siin ois voinu soittaa pitkääkin.”
”Australiassa on kierretty monet paikat… Havaijilla, Balilla ja olin kerran Fidzilläkin ja aina on vastaanotto ollut niin ihana ja lämmin”, Elli muistelee matkojaan. ”Suomea sitten etsitty kartasta ja katseltu, kuinka pieni piste se on maailmassa – ja ihmetelty kanteleen kaunista ääntä.”
Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto myönsi Elli Sonkkaselle 5.2.2005 Etelä-Savo palkinnon taidosta, tulkinnasta ja perinteen siirtämisestä.
Teksti ja kuvat: Timo Väänänen
Kantele 3/2005